Vapautuksen teleologiaa

Teleologia (kreik. telos, "lopputulos"; logos, "oppi") merkitsee tarkoituslähtöisyyttä ja päämäärähakuisuutta.

Aristoteleen mukaan kaikella olevaisella on oma luontonsa, jota se pyrkii mahdollisimman hyvin toteuttamaan. Kaikki oliot kuten ihmiset ja ihmisten yhteisöt pyrkivät kohti niille maailmassa kuuluvaa paikkaa ja päämäärää. Päämäärä on tällaisessa maailmassa teon ja toiminnan syy. Maailma on kuin suuri teleologinen systeemi, jossa jokaisella on oma luonnollinen tilansa ja kaikki liike on pyrkimystä tuon oman tilan täyttämiseen. Koululla on tässä systeemissä oma paikkansa, mutta onko se hukannut tarkoituksensa kuten jotkut väittävät ja jos on niin miten se palautetaan?

Ivan Illich oli ristiriitainen mies jo lähtökohdiltaan! Vuonna 2002 kuollut juutalainen tiedemies ja katolinen pappi kamppaili aikuisen ikänsä manipuloivaa ja totalitaariseksi kokemaansa teollisuusyhteiskuntaa vastaan. Hänen pääkritiikkinsä kohdistui kulutusyhteiskuntaan, jossa kaikki arvot institutionalisoidaan ja muutetaan tavaraksi. Moderni maailma alkoi hänestä muistuttaa yhä enemmän aidattujen asiantuntijuuksien territorioita, joista kukin puolustaa linnoitustaan viimeiseen lobbariin asti privilegioin ja regulaatioin. Normikansalaiselle jää siinä pelissä käteen uusavuttomuuden mustapekkakortti.

Asiantuntijavalta

Kun rahat loppuvat varataan aika asiantuntijalta. Kun ihmissuhde rikkoutuu tai tulee muuten paha olla, hypätään toiselle asiantuntijalle. Joka käänteessä raha vaihtaa omistajaa. Mitä ylempi asiantuntija sitä korkeampi taksa. Suomalaiset on puoliksi pelastanut vain se, että meidän on niin vaikeaa pyytää apua toisilta, asiantuntijoiltakin. Kokonaan turvassa olemme vain omissa asiantuntijuuspilttuissamme. Ei ihme että monet meistä viettävät jo pitempiä aikoja asiantuntijuussiiloissa kuin "siviilissä".

Eksperttiydestä on tullut tärkein identiteetin luomisen voimavara. Ellei sitä ole, ajaudumme pulmiin itsemme ja toistemme kanssa. Vielä tuskallisempaa on löytää itsestään toinen tai toisesta itsensä. Asiantuntijuususkoa ruokkii moderni(n) rakentuminen, jossa instituutiot ovat irronneet alkuperäisistä tarkoituksistaan ja luoneet niiden tilalle uusia. Ulkoisella mittaamisella ja oleskelun intensiteetin arvioinnilla saadaan aikaan suorittajia, joiden keskeinen tehtävä ei ole tehdä työtä tai oppia, vaan olla työntekijä tai opiskelija tai ainakin näyttää siltä.

Koulussa instituution luonne näkyy parhaimmillaan ja pahimmillaan. Ei ollut sattuma, että Illich ikävi ensimmäisenä koulusysteemiin kimppuun 70-luvun alun pamfletissaan Kouluton yhteiskunta. Vähemmälle huomiolle jäi jatko, jossa hän käsitteli yhtä pyhiä ja valloittamattomia instituutioita kuten terveydenhuoltojärjestelmää ja energiahuoltoa. Uupumattoman elämänuurastuksen jälkeenkään hän tuskin onnistui edes naarmuttamaan niiden pintaa.

”Koulu johdattaa loputtoman kulutuksen myyttiin, joka perustuu ajatukseen, että kehitys väistämättä tuottaa jotain arvokasta ja että tuotanto nostaa kysyntää. Koulu opettaa meille, että opetus tuottaa oppimista, että läsnäolon tuloksena tapahtuu arvokasta oppimista ja että oppimisen arvo lisääntyy, mitä enemmän opetetaan ja että edelleen tämä voidaan mitata ja varmentaa todistuksilla”. (Sauren 2008) Sen seurauksena opetus vahvistuu, mutta oppimisen laatu heikkenee. Instituutiot vievät ihmisiltä pelitilan kuin häkä ilmasta hapen. "Itsensä hoitaminen on vastuutonta ja itseopiskelu epäluotettavaa, instituutioista riippumattomat ominaisuudet mielletään epäluotettaviksi.” (Illich 2004, Sauren 2008) Kansanvalistuksen pioneerit saarnasivat 30-luvulla itseoppimisesta oppimisen korkeimpana muotona. Nykyään se kuulostaa puuhastelulta kuten muukin itsetekoisuus. Toisin on kouluviisauden kanssa.

Koulu ohjaa valikointipelkoon, jonka seurauksena oppijat ehdollistuvat keräämään vaihdantaan soveltuvia suorituksia ja taitoja. Oppimisstrategiat muodostuvat laskelmoiduiksi. Välineellistymisestä seuraa, ettei työskennellä varsinaista tulosta varten, vaan kiitoksen, arvosanojen tai palkan vuoksi. "Koulu valmentaa siis oppilaat välinpitämättömyyteen työn konkreettista sisältöä kohtaan."

Sama asenne seuraa työelämään. Tätä mieltä oli Donald Broady käsitellessään koulun piilo-opetussuunnitelmaa, jota leimaa täsmällisyys, hiljaa istuminen, odottaminen, omien kokemusten pois rajaaminen, annettujen tehtävien suorittaminen, pitkäjännitteisyys sekä tarkan eron tekeminen työn ja vapaa-ajan välillä.

Zygmunt Bauman ilmoittautuu illichlaiseksi kuvatessaan aikamme ilmiönä sitä, miten ihminen opetetaan olemaan luottamatta omaan kykyynsä tehdä moraalisia valintoja ja päätöksiä. Se on omiaan vahvistamaan "asiantuntijan" tilausta. Moderni ihminen tarvitsee (moraalisen) auktoriteetin, joka kertoo miten on tai miten pitäisi olla. Kysymys on vallasta. Ihminen oppii olemaan valtaistumatta, antamaan vastuun itsensä ulkopuolelle.

Helsingin sosiaalitoimessa lasketaan tarkkaan aikaa, joka vietetään asiakkaan luona. Mitä vähemmän sen parempi. Suorituspaineita syntyy, kun yksillä hoitoaika saattaa olla kolminkertainen toisiin verrattuna. Vähemmän jos ollenkaan kysytään sen perään, kummassa asteikon päässä huomataan se, kuolevatko dementikkomuorin kukkaset kuivuuteen, jääkö roskis haisemaan tai kosketus viipymään iholla? Ihmisen hoitamisesta on tullut jotain ihan muuta kuin lähimmäistoimintaa. Kodinhoitajatuttavani kertoi vastikään olleensa kolmen päivän sairaslomalla johtajansa toivomuksesta, jotta yksikön suoritekeskiarvo olisi parantunut.

Suomi on luokkansa paras

Illich on kutkuttavalla tavalla oikeassa ja väärässä. Parempi olisi kyllä puhua näkökulmatotuudesta. Illichin kritiikki auttaa tunnistamaan kehitystehtäviä siinä, mikä vielä eilen toimi hyvin, mutta kenties ei tee sitä enää huomenna. Monille Illichin teksti on pamflettinakin liian härnäävää. Eikö ole kohtuutonta tyrmätä systeemiä, joka tuottaa maailmanluokan koulutusta ja terveydenhuoltoa? Mistä muusta kuin asiantuntemuksesta ovat syntyneet maailman pienimmät lapsikuolleisuusluvut ja maailman parhaat perusopetuksen oppimistulokset? Toki asiantuntemuksen lisäksi on tarvittu muutakin.

ykyperuskoulun juuret ovat 60-luvun koulutusuudistuksessa, jossa rinnakkaiskoulujärjestelmä vaihdettiin yhtenäiskouluun. Peruskoulun uudistusprosessi oli aikanaan mitä poliittisin ja kansalaiskeskustelluin. Mielet kuohahtelivat, vaikka itse eturintama opettajainhuoneineen rauhoittui yllättävän nopeasti. Oivalliset Pisa-tulokset kertovat uudistuksen onnistumisesta. Mielenkiintoista on myös aikajänne.

Kolmekymmentä vuotta sitten istutettu siemen kantaa satoa nyt! Tällaisten tutkimustulosten pulma on, että se on aina historiatietoa, joka perustuu eilispäivän päätöksiin, valintoihin ja tekemiseen. Näemme vasta jälkikäteen, missä kohtaa olisi pitänyt tehdä käännös ellei sitä osata ennakoida. Ajoituksen pelivara voi olla kapea. Jos käännät suuntaa liian aikaisin, voit pilata jotain siitä, mitä on jo saavutettu. Jos käännyt liian myöhään, on meidän vuoromme lähteä benchmarkkaamaan edelläkulkevia.

Suomalainen koulu tekee parhaansa ennakoidakseen hetken, jolloin suuntaa on vaihdettava. Tai ehkä strategiaa on osuvampaa kuvata vähittäisen suunnan tarkistamisen politiikaksi. Käännetään laivaa vähän kerrallaan mutta koko ajan. Opetussuunnitelmien perusteiden uudistamistyö on systemaattinen ja vakiintunut tapa huolehtia koulun tulevaisuudesta. Se perustuu laajakirjoiseen asiantuntija- mutta myös asianosaisuusvalmisteluun, joka kestää vuosia. Koulun ulkopuolisten asiantuntijoiden tehtävä on välittää tieto yhteiskunnan ja koulun muuttumistarpeista ja kouluasiantuntijoiden tehtävä kehittää koulu sisältä kestävällä tavalla vastaamaan kulloisenkin ajan haasteisiin.

Heikoin lenkki on asiantuntijuuden ja -osallisuuden laajentuminen kansalaiskeskusteluiksi ja poliittiseksi toiminnaksi. Se perusta nykykoulusta puuttuu. Muutoksen kohdatessa systeemi voi toimia kuin muurahaiskeko, joka toimintaympäristön muuttuessa ei kykenekään sopeuttamaan toimintatapojaan uuteen tilanteeseen. Opetussuunnitelmien uudistamiseen osallistuu viiden vuoden prosessin aikana asiatuntijoina ja asianosaisina yhteensä ehkä pienen kaupungin verran ihmisiä. Se on iso määrä suunnittelemaan, keskustelemaan ja ennakoimaan tulevaa kehitystä, mutta täysin riittämätön sellaisessa mahdollisessa tilanteessa, jossa pitää tehdä päätöksia isommista käännöksistä.

Murroksen muutoksissa tarvitaan leveä ja monensuuntainen keskustelu toisestakin syystä. Jos toimintaympäristön muutos ei tule ryminällä se tulee hiipimällä. Johanna Kallon tuore väitöskirja avaa hiipivään muutokseen yllättävän näkökulman, jossa on oma pullistumansa myös Illichin asiantuntijakritiikin suuntaan.

Globaalia asiantuntijatiedon kierrätystä

Kallo on perehtynyt siihen, miten OECD:n asiantuntijatyö niveltyy kansallisiin pyrkimyksiin. OECD:lla ei ole lainsäädännöllistä valtaa, mutta globaalistuvassa maaailmassa kosolti muita keinoja. Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestön laatimat arvioinnit ja suositukset yhdessä Euroopan unionin raporttien kanssa ovat tuoneet 2000-luvulla kansalliseen koulutuspolitiikkaan "pehmeitä lakeja" eli uudenlaisia hallinnan tapoja, joiden tavoitteena on vaikuttaa yhteneväistävästi jäsenmaiden lainsäädäntöön.

Väitöstutkimuksesta käy ilmi, kuinka OECD:n, EU:n ja Maailmanpankin koulutusohjelmat ovat lähentyneet toisiaan viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Siinä ei ole mitään itseisarvoisesti ongelmallista, mutta siinä on, millaisin prosessein kehitys kehittyy.

Kallo osoittaa, miten OECD:n vuonna 2006 julkaistua korkea-asteen arviointia on käytetty yliopiston rakenteellisen ja sisällöllisen uudistamisen perusteluna. Haastattelutietoihin perustuen hän pitää arviointeja subjektiivisina ja järjestön omien asiantuntijanäkemyksien kuvauksina. Ne näyttävät myös sisältävän vastaanottajamaan asiantuntijoiden (virkamiesten ja poliitikkojen) tilaamaa tietoa. Tältä osin asiantuntijatieto käy ikäänkuin rikastumiskierroksella maailmalla.

"Kansalliset sidosryhmät hakevat OECD:n arvioinneista tietoa, valikoivat OECD:n arvioinneista omien intressiensä mukaisia suosituksia ja muuntelevat järjestön väljästi määrittelemien suositusten sisältöjä eri poliittisiin asiayhteyksiin sopiviksi. Tyypillistä on, että OECD:n arviointi tilataan tukemaan suunnitteilla olevia kansallisia koulutuspoliittisia uudistuksia."

Ideoiden sisäsiittoinen kierrätys voi olla yhtä vahingollista kuin lapsenteko lähisukulaisen kanssa. Kallon mukaan vaarana on se, että (laki)uudistusten perustelu ulkoisilla syillä (kuten OECD:n arvioinnit, Euroopan komission tiedonannot, muiden maiden parhaat käytännöt, globaali kilpailukyky) ehkäisee keskusteluntarvetta kansallisella tasolla siitä, mihin arvoihin, ideologioihin ja päämääriin uudistukset perustuvat ja kuinka soveltuvia ne ovat kansalliseen toimintaympäristöön.

”Asiantuntijat ja asiantuntijakulttuuri tukeutuvat aina uusiin asiantuntijoihin. Asiantuntijoilla on taipumus kartellisoida itsensä luomalla ´institutionaalisia barrikaadeja´ -- esimerkiksi julistautumalla portinvartijoiksi tai valitsemalla itse itsensä avainrooleihin. Lopulta asiantuntijat kontrolloivat tietotuotantoa. He myös päättävät, mikä tieto on pätevää ja legitiimiä, ja keille on siihen pääsy.” (Finger ja Asún 2001) Huh, jos noin pitkällä ollaan! Miten toimia niin, ettemme menetä asiantuntijuuksien kiistatonta hyötyä, mutta vapautamme ihmiset toivomaan ja toimimaan.

Päämääränä seurallinen toiminta

Illichin mukaan asiantuntijat ja heidän instituutionsa muokkaavat kaikesta toiminnasta hyödykkeitä ja tuotteita. Oppimisen tuote on koulutus, jonka tuotannon asiantuntijat monopolisoivat. Oppimisesta on tullut hyödyke ja kuten kaikista markkinahyödykkeistä siitä on tehty taloudellisin termein niukka. Illich päätyy puolimarxilaisin äänenpainoin samaan käsitykseen kuin ystävänsä Erich Fromm. Olemisen (being) tilalle virtaa jatkuvasti lisää omistamista (having).

Virta käännetään takaisin omistamisesta olemiseen sangen yksinkertaisin Illich-periaattein. Ensinnäkin kaikille oppimishaluisille tulee avata pääsy oppimisresursseihin (kuten kirjastot, laboratoriot, museot, teatterit, työpajat ym.) missä tahansa elämänvaiheessa. Toiseksi tietäjille ja taitajille pitää tehdä mahdolliseksi jakaa osaamistaan niille, jotka ovat haluavat kehittää omaa osaamistaan eli oppia. Kolmanneksi luodaan osallistumismahdollisuus niille, jotka haluavat julkisesti argumentoida jonkin asian puolesta tai jotakin vastaan.

Keskeistä on vertaistoiminta, joka perustuu oppijoiden väliseen kommunikaatioverkkoon ja keskinäisauttamiseen niin että opetus pääsee muuttumaan niukaksi ja hinnoitelluksi tavaraksi. Taidot siirretään suoraan auttamishalukkailta osaajilta motivoituneille oppijoille.

Kun Illich kirjoitti kirjansa oppimisen verkoista ja verkostoista, ei nykymuotoista maailmanlaajuista internetiä ollut olemassakaan kuin ehkä ideana Platonin luolan seinällä. Hänen pääajatuksensa perustuukin ilman välittäjiä toimivaan kommunikatiiviseen oppimisverkkoon (learning web) sosiaalisena verkostona. Fyysisen tietoverkon mahdollisuus luonnollisesti vain vahvistaa oppimisverkon ideaa. Illichin ideat korostavat ei-formaalia (non-formal) ja informaalia (informal) oppimista ja koulutusta. Perusopetuksen ratkaisuksi siitä ei sellaisena ole. Virikkeitä siitä silti saa.

Illichin varhainen ratkaisuehdotus oli purkaa yhä välittyneemmäksi ja hierarkisemmaksi muuttuneen asiantuntijuuden linnoituksia ei-hierarkisella kanssakäymisellä. Elinaikanaan Illich ei päässyt näkemään toiveensa toteutumista, vaikkei koskaan toivosta luopunutkaan. Toivo-sanalla oli hänelle erityismerkitys. Hän kritisoi kulutusyhteiskunnassa sitä, että toivo muunnettiin siinä odotukseksi. Metaforisesti hän näki siinä pyrkimyksen institutionalisoida eli tehdä vaarattomaksi ihmiskunnan taakaksi päästetyt Pandoran lippaan taudit ja vitsaukset, jolloin samalla suljettiin ovi toivolta.

Illichin kouluopin taustaideoista väkevimpiä ovat ajatukset elinikäisestä oppimisesta (lifelong learning), oppimisyhteiskunnasta (learning society) ja teollisuuskoulun merkityksen hiipumisesta. Oppimisen pitäisi siirtyä kotiin, toimistoihin ja keittiöihin, ympäristöihin, joissa tieto asettuu suoraan ratkaisemaan ihmisten kohtaamia ongelmia. Ennen pitkää informaali koulutus alkaa muovata uusia instituutioita, joilla näyttäisi olevan paljonkin yhteistä pohjoismaisen vapaan sivistystyön kanssa.

Vaihtoehto kouluyhteiskunnalle edellyttää uusia instituutioita kuten suoraa pääsyä taitojen ja osaamisten lähteille. ”Kouluton yhteiskunta edellyttää informaalia lähestymistapaa … Meidän tulee löytää uusia keinoja oppia ja opettaa: kaikkien instituutioiden koulutuksen laadun täytyy nousta.” (Illich 1970)

Illich päätyi huutamaan ystävänsä Paulo Freiren tavoin vastatuuleen. Ääni oli iso muttei kantanut kauas. Kumpaakin voi pitää murroksen apostolina jos siitäkin syystä, että katolinen teologia muovasi heidän elämäänsä silloinkin, kun he sen hylkäsivät tai se hylkäsi heidät. Freiren aikakausikäsityksiä voi hyvin soveltaa Ivan Illichiin. Illich jos kukaan on häärännyt murroksen unilukkarina.

Uudet ajat vaativat uusien haasteiden ratkaisua, kun entiset keinot menettävät tehonsa. Sellaisena se on enemmän vapautuksen teleologiaa kuin teologiaa. Ihmiskunnan päämääräksi Illich asettaa "seurallisen" toiminnan kautta inhimillistymisen. Seurallinen toiminta mahdollistuu erilaisissa oppimisverkoissa ja kohtaamisissa, joiden vaihdanta ei perustu kulutusyhteiskunnan toimintadynamiikkaan. Oppiminen palautetaan ihmisen olemisen, ei omistamisen muodoksi.

Lähteet

Bauman, Z. 1993. Postmodern Ethics. Blackwell, Oxford, UK, Cambridge USA.
Broady, D. 1994. Piilo-opetussuunnitelma. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino.
Finger, M. & Asún, M. J. 2001. Adults Education at Crossroads – Learning Our Way Out. Leicester UK: NIACE, The National Organisation of Adult Learning. Internetissä http://books.google.fi/book
Freire, P. 1970. Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino Oy. 2005.
Illich, Ivan 1970. Deschooling Society. London: Marion Boyars Publishers LTD. 2004.
Illich, I. 1972. Kouluttomaan yhteiskuntaan, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otavan laakapaino.
Kallo, J. M. 2009. OECD education policy. A comparative and historical study focusing on the thematic reviews of tertiary education. Turun yliopisto. Internetissä http://domino.utu.fi/tiedotus/tiedotukset.nsf/0/cb45e564254c3bc7c225762e00317b8b?OpenDocument
Sauren, K-M. 2007. Oppimisverkot, silta koulutusyhteiskunnasta kasvattavaan yhteiskuntaan. Systemaattinen analyysi Ivan Illichin teoksesta Deschooling Society. ProGradu. Lapin yliopisto.
Saurén, K-M. 2008. Asiantuntijavalta – koulutettu mielikuvitus. Systemaattinen analyysi Ivan Illichin tuotannossa esitetystä köyhyyden modernisoitumisesta kulutusyhteiskunnassa. Lapin yliopisto.
Suoranta, J. 2005. Radikaali kasvatus. Tampere: Gaudeamus Kirja Oy. Tammer-Paino Oy.
Vähämäki, M. Johdatus filosofiseen ajatteluun. Internetix http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/fi/fi1/2_mita_on_olemassaolo_/13_aristoteleen_teleologia?C:D=gjgq.exLq&m:selres=gjgq.exLq .

Kompetensseilla uuteen aikaan

Kuva: cc Squiggle Flickr http://www.flickr.com/photos/stephenr/96298465/sizes/o/

Uusi-Seelanti on niin toisella puolella maapalloa kuin olla voi. Kulttuurisesti se on lähempänä. Länsimaa mikä länsimaa, vaikka sijaitsisi missä ilmansuunnassa. Suomalaisen samaistumista helpottavat maantieteellinen ja väestöllinen mittakaava sekä maorit, jotka ovat kuin saamelaiset meillä. Uusi-Seelanti on sopivasti eri- ja samanlainen, se sijaitsee ikäänkuin riskittömällä mentaalisella lähikehityksen vyöhykkeellä. Siitä voi ottaa tai sinne voi viedä mallia.

Nuorena miehenä haikailin hetken tyttöystäväni kanssa siirtolaisuutta Uusi-Seelantiin. En muista että siihen olisi ollut mitään erityistä työntömotiivia. Uusi-Seelanti vaikutti enemmän vetovoimatekijöillään, eksotiikalla ja korkealla elintasollaan. Hommasin jo paperit Uusi-Seelannin Tukholman suurlähetystöstä, mutta siihen se sitten jäi. Silläkin saattoi olla vaikutusta, että vastavalmistuneille Suomen ja Skandinavian historian maistereille ei ollut tyrkyllä omaa maahanmuutto-ohjelmaa Wellingtonissa.

Aika ajoin Uusi-Seelanti pullahtaa suomalaisen median otsikoihin. Jotkut muistavat vielä, miten edellisen laman jälkimainingeissa Uusi-Seelannin uusliberalistinen valtio-oppi tuli monen suomalaisen uudistajatahon benchmarking -pyhiinvaelluksen ykköskohteeksi. Se jakso kesti aikansa niin siellä kuin meilläkin. Vallankumous söi lapsensa, kun huomattiin, etteivät kaikki ongelmat yhtä kautta ratkenneet.

Poliittiset suhdanteet unohtivat Uusi-Seelannin mediamarginaaliin, jossa se edelleen on, vaikka mahtavat maisemakuvat vilistävätkin sormusten herrojen seikkailujen myötä television ja näyttöpäätteiden ruuduilla jo kolmatta uusintakierrostaan. Otsikoiden takaakin voi löytää uutta benchmarkattavaa.

Viisi universaalia kompetenssia

Otsikoihin ei ole ylettynyt Uusi-Seelannin opetustoimen uudistus, joka astunee voimaan ensi vuonna. Siinä kuvataan viisi kompetenssia, joihin opetuksessa tullaan keskittymään. Ne ovat

(1) ajattelu,
(2) kielen, symbolien ja tekstin käyttö ja tuottaminen,
(3) itsehoito (itseyden ja minuuden rakentaminen),
(4) suhteet toisiin,
(5) osallistuminen ja vaikuttaminen.

Ajattelua tarvitaan luoviin, kriittisiin ja metakognitiivisiin prosesseihin, joilla saadaan tolkkua runsastuvaan informaatioon, kokemuksiin ja keskenään kilpaileviin ideoihin. Oivaltaminen, ymmärtäminen, ongelmanratkaisu ja päätöksenteko pohjaavat kaikki ajatteluun. Ajattelu-kompetenssin ydinenergia nousee intellektuaalisesta uteliaisuudesta.

Kieliä tarvitaan tiedon luomiseen, työstämiseen ja vaihtamiseen. Kielet, koodit ja symbolit ovat infromaation, ideoiden ja kokemusten esittämisen ja kommunikoinnin systeemejä. Ihmiset tuottavat kielten ja symboleiden avulla kaikenlaisia "tekstejä": kirjoitettua, suullista ja visuaalista, informaalia ja formaalia, informatiivista ja imaginääristä, matemaattista, tieteellistä ja teknologista.

Itsehoito (itsen tuottaminen) on hankala käännettävä ja yhtä pulmallinen selitettävä. Se on tekemisissä motivaation ja tekemis-orientaation kanssa. Kompetentti ihminen kokee itsensä kykenevänä oppimaan ja kehittymään yksin ja yhdessä tavalla, joka operationaalistuu myönteisessä minäkuvassa. Luottavaisuus itseen ja toisiin, voimavarasuuntautuminen ja yritteliäisyys kuvaavat kompetenssin lopputulemia.

Suhteet toisiin -kompetenssi perustuu tehokkaaseen ja onnistuneeseen vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa. Kompetenssin onnistumisen edellytyksiä ovat aktiivinen kyky kuunnella toisia, kyky erottaa erilaisia näkökulmia kulloinkin tarkasteltavaan ilmiöön, kyky jakaa ja tuottaa yhdessä (neuvottelu)tuloksia ja -päätöksiä .

Osallistumisessa on kyse aktiivisesta kiinnittymisestä yhteisöihin, joihin kuuluvat mm. perhe, koulu, kolmannen sektorin yhdistykset ja työyhteisöt. Yhteisöjen funktio vaihtelee oppimisesta ja työstä juhlimiseen ja vapaa-ajan viettoon. Yhteisöt voivat olla paikallisia, kansallisia tai globaaleja. Kompetenssiin lasketaan kyvyt toimia rakentavasti ja tuottavasti ryhmässä, verkostoitua ja verkottaa myös toisia ihmisiä yhteisöjen kehittämiseksi.

Uusi-Seelannin teesit vaikuttavat kestävämmiltä kuin monien muiden maiden strategiat, joissa korostetaan perinteisiä yksilökykyjä ja -taitoja. Taitojen vipuvarsin oletetaan yhteiskunnan lisäävän globaalia kilpailukykyään. Taitostrategioiden tähtäin on välineellinen, jos mittapuuksi otetaan kokonainen ihminen.

Vaikka kuinka yritetään tiivistää ominaisuusluetteloa vain ydintaitoihin niin luettelosta tulee pitkä ja osin ristiriitainen. Yksilön kannalta se voi olla halvaannuttava myös siksi, että kenenkään yksilön - lahjakkaimmankaan - on mahdotanta täyttää sen vaatimukset. Uusi-Seelannin malli kellistää nämä ongelmat. Se lähtee sekä yksilöstä että yhteisöstä, jossa hän elää ja vaikuttaa. Rivien välejäkään lukien siitä ei löydä sikäläisen EK:n puumerkkiä.

Tulevaisuudenkestäväksi Uusi-Seelannin mallin tekee eritoten se, etteivät opetussuunnitelman laadut ole oikeastaan ollenkaan aikariippuvia. Haarautuvien tulevaisuuksien murroksessa tällainen lähestymistapa on todennäköisesti paras mahdollinen. Yksikään kirjatuista viidestä ominaisuudesta ei tyhjene, kun murros on ohi ja edessä ovat toiset ajat.

Ai mitäkö ovat kompetenssit? Euroopan unionin komissio määrittelee taidon (skill) kyvyksi suorittaa tehtäviä ja ratkaista ongelmia, kun taas kompetenssi (competence) on kyky soveltaa onnistuneesti oppimisensa tuloksia tietyssä määritellyssä kontekstissa (koulutus, työ). Kompetenssi ei rajaudu vaan kognitiivisiin suorituksiin (teoria, käsitteellinen tai hiljainen tieto), vaan laajenee muihinkin funktionaalisiin ulottuvuuksiin kuten teknisiin ja sosiaalisiin taitoihin sekä eettisiin lähtökohtiin.

Kompetenssi-käsite kuvaa pyrkimystä purkaa kapeita taitoja ja asiantuntijuuksia painottava koulutusjärjestelmä suuremmiksi systeemisiksi kokonaisuuksiksi ainakin oppija- ja oppimiskokemuksena. Sellaisena se on ilman muuta tervetullut. Eri asia riittääkö viiden ominaisuuden lista kaikessa abstraktisuudessaan ohjaamaan ruohonjuuritason toimintaa. Se riippuu siitä, kuinka hyvin opettajat ja muu koulutushenkilöstö omaksuu kompetenssien taustalla ohjaavat ideat osaksi omaa ajatteluaan.

Kun niin on tapahtunut, ovat ajatkin todennäköisesti vaihtuneet. Ihmisten "käyttöjärjestelmä" (perususkomukset siitä miten maailma toimii) on päivitetty. Tieto- ja viestintäteknologian päälle ovat kerrostuneet uudenlaiset sosiaaliset toimintatavat (sosiaalinen ja yhteisöllinen media). Murrosajan kaaos alkaa hälvetä ihmisten päissä ja havainnot siitä, että näin yksinkertaisista asioistako tässä vain olikin kyse, lisääntyä.























Kuva 2: Uusi-Seelannin opetussuunnitelmamalli

Linkit

Uuden Seelannin avainkompetenssit http://www.keycompetencies.tki.org.nz
Kompetensseista ja taidoista http://www.21stcenturyskills.org

Lukion tienhaara

Sammuvatko lukion valot? (kuva SFAntti www.flickr.com)

Ei tarvitse omistaa kovinkaan hääviä kristallipalloa, jos siitä näkee, että lukioissa tapahtuu isoja muutoksia seuraavan viiden vuoden aikana. Paineita tulee ylhäältä mutta vielä enemmän niitä tulee alhaalta.

Takana on kaksi peräkkäistä vuotta, jolloin nuoriso on äänestänyt ammatillisen koulutuksen puolesta. Suurempi osa ikäluokasta valitsee ammattiopiston kuin lukion. Tähän on koulutuspolitiikassa virallisesti pyrittykin, mutta silti kouluväkeä ahdistaa. Alasajofiilis lisääntyy, kun ikäluokat muutenkin pienenevät ja muuttoliike kiihtyy.

Kehitys vaikuttaa koko yhteiskunnan mielenmaisemiin. Lukiolla on suomalaisessa koulujärjestelmässä erityisasema. Sen riitit ovat väkevämmät kuin ehkä minkään muun instituution. Paradoksia on siinä, että suunta kääntyy juuri nyt, kun melkein kaikki suvut ovat saaneet oman ensimmäisen ylioppilaansa.

Lukioverkosto ohenee eikä vain syrjäalueilla. Isot kymnaasit yhdistyvät siinä kuin pienetkin. Entiset ökypitäjät pohtivat lukioidensa kohtaloa. Kyläkoulusyndrooma on levinnyt kirkonkyliin. Yhtäällä on syntynyt satelliittifiliaaleja, toisaalla pienet ovat pyrkineet ketjuttumaan, mutta mitkään tähänastiset patorakennelmat eivät tunnu pitävän. Opiskelijakato jatkuu, mutta kustannukset jäävät ja yksikköhinnat nousevat. Kaikkien kuntien kamreerit ovat jo tunnistaneet lukion ansan. Köyhtyvälle kunnalle se on yksi rahaloukku lisää. Ajatus uudelleenjärjestelyistä kypsymässä ja jalostumassa toiminnaksi!

Opettajien laskukone raksuttaa toisin. Opettajainhuoneessa lasketaan vuosia eläkkeellepääsyyn tai mahdollisuuksia ammatinvaihtoihin. Opettajien ammattijärjestön on hankala muodostaa yhtenäistä voimastrategiaa, kun kehityssuunta näyttää vääjäämättömältä. Pitää siis keskittyä turvaamaan opettajien asemat. Ilman positiivisia vaihtoehtoja siitä painista tulee puolustustaistelua tilanteessa, jossa parhaiden sotaoppien mukaan pitäisi siirtyä hyökkäykseen.

Iso tarjoaa turvaa, mutta harvoja se energisoi. Virtaa syntyy mahdollisuudesta tavoitella ja organisoida unelmia, pieniäkin. Trendien valtavirtaa syntyy siitä, että vain yksi ruuti on kuivaa. Silloin voi osuakin vain yhteen maaliin kerrallaan.

Lankeamme liian helposti väistyvän teollisen yhteiskunnan ajatusloukkuihin. Ei "paljon ja kaikille yhtä ja samaa" ole enää oikeassa teollisuudessa ollut kilpailuvaltti pitkään aikaan. Kuntaliiton metropolitutkimuksessa eräs asiantuntija määrittelee, että Suomessa luova luokka voi asua vain yhdessä paikassa! Tätä ajatusta jos lähtee jatkamaan, päätyy aika kummallisiin lopputulemiin!

Missä on tulevaisuusskenaario monien rinnakkaisten ja toisiaan täydentävien elämänmuotojen ja -sisältöjen maailmasta? Ymmärrämme ja hyväksymme biologisten elämänmuotojen rikkauden. Pitääkö kohta laatia direktiivejä sosiaalisten elämänmuotojen säilyttämisestä? Miltä kuulostaisi natura-humana-suojeltu Mäntyharjun lukio?

Fyysikoiden mukaan maailmankaikkeus jatkaa laajenemistaan, mutta tuntuu siltä että sosiaaliset sfäärit ovat matkalla mustaan aukkoon. Veikkaan että se reissu vielä kaduttaa ellei toisintekeminen ala kiinnostaa mutenkin kuin direktiivien kautta.

Mitä toisintekeminen sitten voisi olla. Ratkaisut lukion osalta ovat olleet jo jonkin aikaa olemassa. Murrosajattelua soveltaen kyse on vain siitä, ehtiikö uusien vasta oraalla olevien ideoiden vetovoima voittaa vanhojen instituutioiden työntövoiman ennenkuin lukio on purettu. Silloin sitä ei enää saa takaisin.

Kamreerilogiikka ohjaa kehitystä kohti suuruuden ekonomiaa. Jyväskylässä toisen asteen liittoutuminen on jo tapahtunut. Sama kuntayhtymä hoitaa sekä ammatillisen koulutuksen että lukiot. Päijät-Hämeessa Salpaus-liittoutuma on kattaa koko maakunnan, joskin vasta yksi lukio on mukana. Tällainen kehityssuunta tuntuu olevan myös STTK:n puheenjohtajan Mikko Mäenpään mielessä, kun hän ilmaisi huolensa lukion surkastumisesta (HS 23.9.2009).

Keskittymiskehitys ei ole toisintekemistä vaan pikemminkin "bisnes as usual" -trendin vahvistamista. Se miten tähän päädytään, selviää puolifiktiivisestä laskelmasta. Jatketaan esimerkkilukiona Mäntyharjua, vaikka tiedänkin siiitä aivan liian vähän. Käytän karkeita noin-lukuja esimerkinomaisesti. Niillä on kuitenkin todellisuuspohja ja itse laskuoppi on oikea.

Mäntyharjussa asuu 6600 ihmitä, joista 10 prosenttia kuuluu ikäluokkaan 15-24 -vuotiaat. Siitä ryhmästä puolet on lukioikäisiä eli 330. Jos oletetaan että puolet ikäluokasta valitsee ammattiopiston ja puolet lukion niin päädytään lukuun 115. Se ei ole kaukana nykytilanteesta (http://www.mantyharjunlukio.net). Jonkin verran opiskelijoita virtaa Mikkeliin ja kauemmaskin, mutta toisaalta lukiottamalta Pertunmaalta tulee korviketta. Viimeksi lakitettiin 22 ylioppilasta. Opettajia on nettisivujen mukaan 15, joista osa opettanee myös peruskoulun yläasteella.

Kamreerin debet-kredit-mustakantisesta selviää, että valtio maksaa Mäntyharjulle jokaisesta lukiolaisesta 7000 euroa per vuosi. Luku on valistunut arvaus, jonka voi tarkistaa tilastoista. Valtionosuus vaihtelee kunnittain 4.000-10.000 euron välillä. Sadan opiskelijan lukiossa kunnan kassaan kilahtaa silloin 700.000 euroa vuodessa. Viidentoista opettajan vuosihinta on noin 750.000 euroa, jos käytetään 50.000 euron keskikustannusta, joka on opettajapalkkaluokan kohdalla keskimääräinen laskupohja.

Vastaremontoidun lukion vuokra-arvoksi arvioin 200.000 euroa. Muitakin kuluja lukiolla on, mutta näistä jo pääsee kiinni siihen, että jokainen lukiolaisen menetys kouraisee syvältä. Kunta joutuu lisääntyvästi käyttämään omia verovarojaan lukion ylläpitämiseen.

Laskeva historiatrendi yhdistettynä pieneneviin tuleviin ikäluokkiin johtaa kohti "kamreerin vääjäämätöntä", mutta onko se? Kun yhtälöön lisätään tuleva aika laadullisin pohdinnoin, niin koko kuva voi muuttua. Viisi vuotta voi olla pitkä aika, jos toimitaan johdonmukaisesti. Siinä ajassa 1-3 opettajanpaikkaa (=palkkaa) vapautuu järjestettäväksi muulla tavalla. Etälukioaineistoja ja -tekniikoita on siihen yllin kyllin tarjolla.

Samassa ajassa ehtii myös liittoutua nin, että poistuvan aineenopettajan asiantuntijaresurssi saadaan korvatuksia vaikkapa Kangasniemen samankokoisesta lukiosta, jolle puolestaan tarjotaan jonkin toisen aineen asiantuntijuus. Etelä-Savon maakuntaliiton teettämän selvityksen mukaan useimmat maaseutulukiot selviävät taloudellisesti, jos ne saavat viidenneksen opetusresurssistaan verkon ja verkostojen kautta.

Tämä yhtälö ei ota huomioon vielä merkittävämpiä laadullisia muutoksia ja mahdollisuuksia, joiden pääsuunta on se, että valitsemalla yhden et enää valitsekaan jotain toista vaihtoehtoa pois. Lukion aine- ja kurssikeskeisyys tulee vähenemään ja muut oppimisen tavat lisääntymään riippumatta siitä, missä lukiossa opiskelet. Sosiaaliset kohtaamiset ja seikkailut eivät viiden vuoden päästä edellytä muuttamaan Mikkeliin, tai Helsinkiin tai kohta jo Lontooseen tai Pietariin! Se onnistuu myös Mäntyharjulla muulloinkin, kun kesällä jolloin Helsinki tulee sinne lomalle.

Muutoinkin voi käydä. Koko toinen aste saatetaan integroida yhtenäiseksi. Ajatus asuu ja viihtyy hyvin jo monissa päissä etenkin ammatillisen koulutuksen puolella. Lukion kehittämistyöryhmän esitys valmistuu ensi vuoden loppupuolella. Se laukaisee liikkeelle suunnitteluprosessin, jonka seurauksena opetussuunnitelman perusteet valmistunevat vuonna 2014 tai 2015.

Opetussuunnitelmauudistus tuonee mukanaan ohjausta vaihtoehtoisiin oppimisen tapoihin ja yhteistoiminnan muotoihin eri oppilaitosten (muidenkin kuin lukioiden) välillä. Opetussuunnitelman perusteet naulaa kehityksen raamit seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Sinä aikana lukio luo nahkansa ja uudistuu. Ellei niin tapahdu, yhtenäinen toisen aste alkaa näyttää todennäköiseltä ja ehkä yhä useamman mielestä myös haluttavalta.

Ihminen V2.0

Jos tulevaisuus tuntuu puisevalta, niin takaan että tylsistyminen loppuu lukiessa Raymond Kurzweilin kirjoja. Kurzweil vetää nimensä mukaisesti tulevaisuuden lyhyeksi kuten pörssimeklarit tekivät tovi sitten toisenlaisille futuureille. Hän väittää, että jollemme itse niin ainakin lapsemme joutuvat kokemaan kovia, kun keinoäly vuonna 2030 ohittaa ihmisälyn ja johtaa valtavaan tekniseen muutosryöpsähdykseen. Voi olla, että silloin on rutiinia siirtää ihmisen tajunta tietokoneen kovalevylle ja päinvastoin? Ihan scifiä?

Eikä siinä kaikki. Kurzweil ottaa omat ajatuksensa tosissaan ja muuttaa niitä teoiksi. Hän kirjaimellisesti painii aikaa vastaan. Kaveri on kuusikymppinen ja varma siitä, että viidentoista vuoden sisällä elinikäproblematiikka on ratkaistu. Aikaraamin loppupäässä ikävuosia alkaa rapista lisää, kun tähän asti on voinut olla varma siitä, että jokainen eletty vuosi vähentää odotettavissa olevaa elinikää. Ray uskoo elävänsä vielä satoja vuosia, jos hänen terveiden elintapojensa projekti onnistuu. Hänellä on siis syynsä kuntoilla ja syödä terveysvaikutteisia pillereitään.

Kurzweil on keksijä, tiedemies ja futuristi, joka voisi elää sadat jäljellä olevat vuotensa pelkillä bestselleriensä koroilla. Miehen hurjalta kuulostavan "Ikälisän" salaisuus on geneettinen vallankumous, joka Kurzweilin arvion mukaan tapahtuu vuoden 2025 paikkeilla. Se on ensimmäinen kehityshyppy kahden muun sarjassa. Yhdessä ne johtavat ihmisen ja koneen lopulliseen pariutumiseen. Liitto ei ole enää sen jälkeen purettavissa.

Toinen kehityshyppy seuraa viisi vuotta edellisen perässä nanoteknologian kehityksen myötä. Silloin nanorobotit säntäävät verenkiertoomme torjumaan sairauksia ja vanhenemista. Kolmas aalto vihkii tietokoneen ja ihmisen toisiinsa vuoden 2045 paikkeilla. Silloin koneihmisen älykkyys on ehtinyt kasvaa miljardikertaiseksi nyky-sapiensiin verrattuna.

Kurzweil uskoo, että koneen ja ihmisen liiton seurauksena ihminen on enemmän kone kuin biologinen olento, mutta säilyttää silti inhimilliset piirteensä. Evoluution kannalta voidaan puhua uudesta lajista, jossa ensimmäisen kerran sekoitetaan biologinen, kulttuurinen ja eksosomaattinen informaatiolinja toisiinsa. Goonatilake (ks. blogijuttu) on pohtinut samansuuntaisesti suuria evoluutiolinjoja.

Goonatilaken tutkimustuloksiin perehtymisen jälkeen Kurzweil muuttuu hieman helpommin sulateltavaksi. Aikataulu kuulostaa joka tapauksessa hurjalta, mutta hänellä on siihenkin perustelunsa. Evoluutio etenee epäsuorasti ja hyppäyksittäin. Vaihe vaiheelta kerätään ensi muutoskapasiteettia, ja sitten se energisoidaan emergenttiin tasohyppyyn. Evoluutiokapasiteetin keräämisvaihekaan ei ole enää pitkään aikaan ollut tshehovilaista paritanssia tai suunnistusta rastilta toiselle.

Ray Kurzweil perustaa ajattelunsa teknologisen kehityksen eksponentiaalisuuteen. Tietotekniikka ei kehity lineaarisesti aikasarjana 1-2-3-4-5 jne vaan ennemminkin kertalukuhyppäyksin 1-2-4-8-16 jne. Tästä oivalluksesta hän on kehittänyt kiihtyvien tulosten teoriaksi (The Law of Accelerating Returns). Siinä Kurzweil laajentaa Mooren nimellä tunnetun lain muillekin teknologioiden alueille kuin tietotekniikkaan.

Kurzweilin evoluutioepookit

Kurzweil on helppo pitää verkkoajan kylähulluna. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Bill Gates pitää häntä parhaana tekoälyprofeettana aikalaistensa joukossa. Mediat kaiuttavat raflaavia singulariteettiteorioita. Vastikään Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla oli juttu Kurzweilin ideoista. Ylen Teema esitti keväällä dokumentin Kurzweilin tulevaisuuspohdinnoista. Tämän videon voit katsella myös Delfoi -yhteisön sivuilla tässä osoitteessa . Älä hermostu, vaikka videolta tulee ensi alkuuun parin minuutin verran aivan muuta tarinaa.

Kurzweililla on henkilökohtaiset syynsä kutsua tulevaisuus kylään etuajassa. Epäilen, että ikuisuusprojektista tulee vielä kovin arkisen tavallinen. Eivät hänen ajatuksensa muutoin niin mahdottomia ole kuin ensi katsomalta voi näyttää. Tulevaisuustutkijoiden kesken on enemmän kiistaa ajoituksesta kuin siitä, tapahtuuko teknologinen singulariteetti ylimalkaan. Singulariteetilla tarkoitetaan tässä tapauksessa hypoteesiä, jossa yli-inhimillinen tekoäly kiihdyttää teknologisen kehityksen ja sosiaalisen muutoksen niin nopeaksi, että singulariteettiä edeltäneet ihmiset eivät pysty enää ymmärtämään sen enempää nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakaan.

Daniel Quinnin oppinut gorilla Ishmael sen tietää. Yleisen ihmisäsityksen mukaan evoluutio päättyy ihmiseen, ja ihminen näyttää itse pitävän huolta siitä, että niin myös käy. Ishmael tarjoaa meille toista tarinaa toteutettavaksi. Sellaista, jonka mukaan maailma ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maailmalle.

Kun Ishmaelilta kysytään, pitääkö ihmisen sitten palata takaisin kerääjä-paimentolaiseksi päästäkseen tasapainoon, gorilla vastaa: "Se on typerä ajatus. Mutta ihminenhän kehuu olevansa kekseliäs laji. Joten alkakaa keksiä!"

Linkkejä

Wikipedia http://en.wikipedia.org/wiki/Raymond_Kurzweil (täältä löytyvät myös Kurzweilin kirjat)

Blackmore, S. (1998). Imitation and the definition of a meme. Journal of Memetics – Evolutionary Models of Information Transmission, 2. Saatavilla internetissa: http://www.cpm.mmu.ac.uk/jom-emit/1998/vol2/blackmore_s.html.
Dennett, D. (1995) Darwin´s Dangerous Idea.London. Penguin. Tower of Generate and Test.
Dennettin evoluutiotorni http://oraakkeli.blogspot.com/2007/11/test-of.html
Goonatilaken kuohuvat informaatiovirrat http://oraakkeli.blogspot.com/2007/10/kuohuvat-informaatiovirrat.html
Quinn, Daniel (1998) Ishmael, Tammi (ks. Ishmael -yhteisö http://www.ishmael.com)
Video Kurzweilin ajatuksista http://edelfoi.ning.com/video/prisma_-ihminen-v20 (huom. varsinainen juttu alkaa parin minuutin jälkeen)

Tuli käytyä vieraissa

Harlene Anderson on viehättävä nainen kuten kuvasta näkyy. Siitä ja otsikon lupauksesta huolimatta en aio kertoa puolituhmaa tarinaa, vaikka olenkin ihastunut. Ihailun kohteena ovat nimittäin ajatukset.

Harlenen postmodernit ideat eivät ole minulle uusia mutta kiihko niihin on uusiutuvaa ja helposti herätettävää. Huomaa kyllä etten ole ensi kertaa käymässä vieraissa ajatuksissa. Ensimmäinen kerta taisi olla jo parikymmentä vuotta sitten. Silloin tutustuin "koulukuntaan", jonka jäseniä äärimmilleen pelkistettynä yhdistää ajatus ei-tietämisen keskeisyydestä (not-knowing) ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Mikään ei voisi olla kauempana silloisten kihlattujeni eli Suomen Koulujärjestelmän ja Opettajien Ammattiliiton ajattelusta.

Pitää varmaan selittää vähän lisää. Tällä kertaa Harlene Andersonin agendalla ovat yhteistoiminnalliset suhteet ja oppiminen (Collaborative Learning) työnohjauksen kontekstissa. Ympärillä Aulangon Tawastia -salissa on satakunta terapeuttia ja työnohjaajaa.

Seitsemän kohdan ohjelma

Harlene Anderson tiivistää filosofiset postulaattinsa seitsemän kohdan ohjelmaksi. Se ehkä selvittää, mistä ei-tietämisessä on kyse. Ensimmäinen kohta kuulostaa englannista käännettynä kummalliselta: ylläpidä skeptisismiä (maintaining skepticism). Siinä on kuitenkin yksinkertaisesti kyse siitä, että älä ota mitään itsestäänselvänä tai annettuna. Se on linjassa toisen kohdan kanssa, jossa Harlene varoittelee yleistämisen (eluding generalizations) vaaroista.

Kolmas kohta ottaa suhteen tietoon, joka on Harlenen ymmärtämänä perusolemukseltaan sosiaalinen vuorovaikutusprosessi (knowledge as interactive social process) yhtä lailla kuin kieli on luonteeltaan luova sosiaalinen prosessi (language as a creative social process).

Viides kohta lokalisoi arvokkaimman ja tärkeimmän tiedon lähelle (privileging local knowledge). Tiedosta ja kielestä näin kuvattuina kehittyy potentiaalisia muutosagentteja (knowledge and language as transforming), jotka saman tien vaikuttavat ihmisten tavalliseen arkielämään (everyday ordinary life).

Näistä lähtökohdista jälkimoderni terapeutti (työnohjaaja, opettaja, tutor, naapuri) kohtaa "asiakkaansa" (oppilaansa, kollegansa, ystävänsä) horisontaalisesti tavalla, jossa ei-tietämisen tila (not-knowing) tarkoittaa ennakko-oletusten putsaamista ja asettumista asemaan, jossa eksperttiys tai auktoriteetti ei pääse ohjaamaan kanssakäymistä kohti jotain ennalta-asetettua tai -tiedettyä.

Paradoksisesti tällaiseen kohtaamiseen liittyy iso annosa eksperttiyttä (relational expertise). Ilman varmaa tietoa, päämäärää ja auktoriteettiä tilanteeseen ja epävarmuuteen heittäytyminen se vasta ammattilaista vaatiikin!

Avoin kohtaaminen on ristiriitaista, kipeää ja palkitsevaa. On siedettävä epävarmuutta (uncertainty), paitsi omaansa niin myös epävarmuutta siitä, mikä on toisen osapuolen epävarmuuden ja määrittelemättömyyden sieto. Kaikesta pitäisi puhua ääneen (being public), jotta vastavuoroiselle etenemisellä on riittämiin energiaa (mutually transforming). Abstraktiotikkaille kiipeämistä kannattaa varoa. Tavallisen elon kenttä (everyday ordinary life) ylettyy kyllä kaikkeen yleväänkin.

Tällaista oli vieraissa tänään! Tuntuu vieläkin kutitusta, vaikka varsinainen ajatusakti päättyi viisi minuuttia sitten. Salin etupäässä kuplivat vielä jälkikeskustelut. Osa porukasta painui tupakalle. Minä palauttelen itseni asteittain kuin syvän veden sukeltaja takaisin tietämisen tilaan. Liian nopea paluu voi aiheuttaa aivoissa trombin, josta ei toivu enää ennalleen.

Epilogi

Neurotietäjä Jeff Hawkins suosittelee ajatusten syrjähyppyjä. Aivot ovat varsin konservatiivinen elin, jota pitää suostutella tai huijata luoviin prosesseihin. Paras työkalu siinä pelissä on analogia. Luovuuden harjoittaminen on raakaa duunia. Jos olen ymmärtynyt oikein Hawkinsin ideat, niin vieraissa ajatuksissa ja analogioissa käynti on heti tehokkaan joutilaisuuden jälkeen kakkossijalla luovuuden harjoittamisessa.

Linkkejä

Harlene Anderson http://www.harleneanderson.org/
Jeff Hawkins http://en.wikipedia.org/wiki/Jeff_Hawkins

Another 9/11

9/11 - painajainen on taas täällä tänään! Uusi päivämäärä on 11. syyskuuta 2008. Silloin monen amerikkalaisen mielestä alkoi ennennäkemätön ihmisen aikaansaama talouslama, jonka vaikutukset ovat moninkertaiset perinteiseen terrori-iskuun verrattuna. Uusi terrori-isku kypsyi hiljaa ja tiedustelupalvelujen näkökatveissa aivan kuin edeltäjänsäkin.

Finanssi-Quaida leipoi trotyylinsä klassisen myyttiopin mukaan kaikkien katseen alla, mutta harvan näkemänä. Aina kun ihminen on korottanut itsensä jumalaksi jumalan tai luonnon paikalle, koston jumala Nemesis on potkaissut polveen tai vieläkin kipeämmin.

Lentokonebongarit haukkaavat tyhjää maailman lentokentillä. CIA:n koneet eivät rahtaa Finanssi-Quaidan jäseniä Quantanamoon. Loppuisivat yhden saaren rannat ja parakit kesken, kun kokonainen kulttuuri kaikkineen uskomuksineen pitäisi laittaa tilille. Mikähän olisi siinä käymättömässä oikeudenkäynnissä Liliuksen ja Fagernäsin kohtalo?

Verkossa käydään kiintoisaa keskustelua siitä, miten "finanssiterrori" nujerretaan. Lainaan pari puheenvuoroa samasta keskustelusta, jotka saivat junamatkustajan tarttumaan kynään.

George Graen ei epäile romahduksen perimmäistä syytä. Firmat rekrytoivat, kouluttivat ja palkitsivat systemaattisesti ihmisiä, jotka turhia miettimättä tavoittelivat mammonaa ja menestystä.

"I've just returned from the Organizational Psychologists meeting in New Orleans with a fresh understanding of the financial crash of 9-11-08. It has become clear that our corporate system based in the US is obsolete and requires building a more up-to-date one. Clearly, organizations systematically selected, trained and rewarded outrageously managers and professionals that were strongly wealth-driven and without ethics or fear of consequences. Once the regulators were pressured to not slow down the money machines, the bubble went wild then exploded suddenly."

Samat keinot, millä mentiin syteen, kelpaavat Georgelle keinoksi toiseen suuntaan. Henkilstökriteerit on muutettava ja turvauduttava toisenlaisiin oppeihin. Tarvitaan lisää etiikkaa, vastuullista talousajattelua, psykologiaa ja sosiologiaa.

"We need to build a new corporate meta-system in which managers and professionals are selected, developed, and rewarded for their ethical and responsible performance for stakeholders and regulators are developed and supervised to do their jobs. I think management faculty in economics, psychology and sociology have important roles to play in building the new responsible corporation. What do you think?"

Tuon kaikein voi allekirjoittaa täältä kansanvallan näköalapaikalta junasta Mikkelin ja Kouvolan väliltä. Stephen Leybourne Bostonista varoittelee, ettei tämä olisi helppo keikka edes Sarasvuon Training Houselle.

"George, I agree with you (and I suspect that many others do too ...), but how are you going to sell this utopian dream to the youth of America (and elsewhere), who go to college to learn how to make money ... I teach entrepreneurship and innovation, amongst other things, and I currently have a class of budding 'Masters of the Universe' - albeit this time around it is the universe of the 'net - with 'get rich quick' aspirations.

Personally, I think it will take a generation or two to remove the ingrained 'greed is good' mentality and materialist desires that drive the current, and at least superficially, 'failed' model of business, although we really do need a 'recalibration' of the economy which is based on a more sustainable structure that shares generated wealth more equally.

The ethical and sociological seeds of this 'recalibration' may well need to be sown by us as educators, but I think we have an uphill battle ... The media are already reporting the architects of the current recession rubbing their hands together with glee at the 'supposed' recovery of the markets (after just 4 weeks of very modest gains), so they can start trading imprudently again !!!

As they say: "may you live in interesting times"... and for the foreseeable future, I think we will ..."

Vieläkö joku epäilee, etteiko tulevaisuutta tehtäisi? Usko pois, tulevaisuus ei vain viattomasti kävele vastaan sellaisena kuin Olympos-vuoren jumalat sattuvat sen kulloinkin piruillessaan keksimään.

Keskustelulähde:

Lähettäjä: "Leybourne, Stephen A." , On Behalf Of George Graen and others
Päiväys: 6. huhtikuuta 2009 klo 3.34.11
Vastaanottaja: MG-ED-DV@AOMLISTS.PACE.EDU
Aihe: Vastaus: Financial crash of 9-11-08
Vastaus: Management Education and Development Discussion

Aisteilta kätketty tieto

Tämä on kuva-arvoitus, jossa kaikki tarinan osat eivät ole yhtä tärkeitä. Kyse on tiedosta, jonka muodot ovat monet.

Tieto ymmärryksenä on kuin jäävuori, josta vain pieni osa on näkyvissä. Ei ihme, että tietoon - joka tavallisesti ymmärretään kognitiiviseksi toiminnaksi - liitetään hassuja attribuutteja kuten hiljainen tieto, jonka unkarilainen Michael Polanyi aikoinaan kuvasi ja jota sittemmin japanilaiset organisaatiotutkijat Ikujiro Nonaka ja Hirotaka Takeuchi ovat soveltaneet työyhteisöjen toimintaan.

Katsotaanpa minkälainen jäävuori tuli vastaan aivan tavallisella juoksulenkillä. Kevään ensimmäisellä muuten, kun hiihtimet oli aika ripustaa ylisille.



















Ensimmäinen kuva todistaa ajan murroksista. Ilma ei lupaa eikä viritä mitään, se on silkkaa sotkua. Siis tyypillinen varhaiskevätkeli! Lämpötila kierii nollan kahta puolta. Sataa räntää.

Mäntyharjun reitin Tuusjärvi ei ole suuren suuri, mutta vastarantaa hädin tuskin erottuu, vaikka on keskipäivä. Päivä ei ole salaisuus. Tänään on lauantai 4.4. Huomenna kirkoissa vietetään palmusunnuntaita.



















Toinen kuva kuljettaa - älä välitä sormen puolikkaasta linssin edessä - siltojen yli Mikkelin koskikalastajien saarelle. Kelirikko näyttää jo ikävältä, mutta tulepas katsomaan sitten, kun isänmaallisten metsäyhtiöiden rekat ovat käyneet keräämässä satonsa!



















Kas vaan, kalastajamajan pihalla on elämää. Kolme autoa, kun sydäntalven viikkoina jälkiä ei jättänyt kuin saukkoäiti poikasineen! Luonto on herännyt. Joutsenet ja telkät tulivat ensin ja nyt ovat nelipyöräisetkin saapuneet.



















Puuskankoski virtaa vapaana. Niin se tekee kesät talvet. Sillä on merkitystä tässä tarinassa, jonka kysymys kuuluu, miksi talon pihaan on ykskaks pöllähtänyt useita autoja vaikka keli on kurja. Siihen on varmaan syy, mutta mikä?

Syitä voi olla useita ja yhdellä syyllä voi olla syvempi syynsä. Pitää ryhtyä kuorimaan!

Olisi ollut helppoa käydä kysymässä, mutta mistä olisin sitten kirjoittanut tämän jutun ja ehkä seuraavankin. Sitä paitsi oli kiire saada lenkkitarina (https://sportstracker.nokia.com/nts/workoutdetail/index.do?id=819818) talteen.

Minun kannaltani tieto siitä, miksi autoporukka on lähtenyt liikkeelle on hiljaista. Niin tyapahtui viime keväänäkin näihin samoihin aikoihin. Joku sen tietää, mutta minä en. Vielä hiljaisempaa tieto olisi, jos olisin mennä hölkännyt vain lenkkini koko kysymyksen heräämättä mieleen.

Usein silloin kun kysymys herää, meillä on siihen oletusvastaus, joka voi olla tosi tai epätosi tai kenties puolitosi. Ehkä onnistun löytämään ne kaikki. Usein meille riittää pelkkä oletus, vaikka vääräkin. Joskus maailmanymmärrys on helpompi pitää kasassa sillä tavalla. Ihan tavatonta ei ole, että joku intressi tai intohimo ohjaa oletuksiamme. Silloin havainto ja data saa kyytiä. Mustakin muuttuu valkoiseksi kuin kansanedustajan pesukoneessa. Sellainen pyykinpesu ei kuitenkaan ole riskinä viattomalla lauantailenkillä.

Arvaan että vastaus liittyy jotenkin Natura-suojellun kosken kalatalouteen, mutta mihin ja miksi? Tieto on minulle paitsi hiljaista myös näkymätöntä ainakin, jos vastaus on veden pinnan alla. Vai onko se sittenkin pinnan päällä? Näkymätöntä yhtä kaikki, ennenkuin kasvan tai kehityn näkeväksi joko aistillisesti tai ymmärryksellisesti.

Maailma jossa elämme on samalla tavalla enimmäkseen hiljaista ja näkymätöntä kuin koskiluonnon salat minulle. Joku kokoava teoria - ehkä useampiakin - meillä pitää siitä olla, jotta pysyisimme edes kohtalaisesti toimintakykyisinä. Ajan haasteita taitaa olla se, että teoriat kaipaavat päivitystä ja uudistettuina pölytystä. Vanhat maailmanselitykset toimivat päivä päivältä kehnommin. Hyvän teorian merkki on se, että sillä on kyky jollei nyt aivan ennustaa niin ainakin avata kehityksen suuntia ja mahdollisuuksia.

Ai niin, ennenkuin ryhdyn ratkomaan maailman ymmärryksen ongelmia, pitää selvittää, miksi ne autot ovat pihassa? Sen kanssa on hyvä harjoitella. Ellei joku kiirehdi kertomaan niin palaan asiaan.

Linkit

Hiljainen tieto
Polanyi
Nonaka