Oraakkeli

Kutistunut vallankumous

2011-11-07T19:56:00.000+02:00

Toissa päivänä muistettiin vainajia. Eilen huomattiin ruotsalaiset. Tänään maanantaina 7. marraskuuta on se päivä, jolloin ennenmuinoin oli tapana juhlia lokakuun vallankumousta. Pientä yritystä on edelleen, mutta kovin se on vaatimatonta. Lupaus oli enemmästä.

Pitkin iltapäivää seurasin miten Pietarin Suomen aseman ympärille kerääntyi poliisin ja sisäministeriön erikoisyksikön Omonin joukkoja. Kolmen aikaan iltapäivälllä kadunvarret olivat täynnä miliisin ja erikoisyksiköiden autoja. Suomen aseman sisäänkäynti suojattiin kuin pahimman terroristiuhan aikana. Sisään pääsi vain metallipaljastimien läpi konepistoolivalvonnassa.

Vallankumousjuhla 7.11.2011 suuren isänmaan vallankumouspääkaupungissa Pietarissa.

Liekö historian leikinlaskua, kuinka miljoonien vereen säilötty historian todellisuus kutistuu vapisevaksi vaariksi banderollin takana.

http://www.youtube.com/watch?v=TS5qyOfeoNU

Ei löytynyt enää edes kuoroa laulamaan työväen marssia. Vallankumouksen kautta piti saavuttaa lopullinen ratkaisu. Niinhän siinä kävi kuin muissakin historian lopullisissa ratkaisuissa.

Kommunistisen vallankumouksen tarina kituu viimeisellä lehdellään. Minkähän totuuden kanssa nyt olisi syytä olla valppaana?

Luomurengas

2011-10-30T12:37:00.001+02:00

Punanuttuiset luomuveljet ovat jokasyksyinen näky Lohirannassa.

Näiden gps-koordinaattien pääelinkeino on metsä, joka elättää paitsi globaaleita metsäyhtiöitä myös lokaaleita sorkkaeläimiä. Kaikki Järvi-Suomen hirvieläinten luomulajikkeet ovat elinvoimaisina kantoina edustettuna.

Metsäveljet jakavat nuotiolla sotasuunnitelmaa. Mistä lähtevät ajomiehet ja mihin laitetaan passit?

Järvien, niemien ja koskien pirstomassa maisemassa löytyy pussinperiä, joihin riista ajetaan. Silti siinä voi käydä niinkuin pari vuotta sitten omin silmin näin työhuoneeni ikunasta. Hirvi meni edellä ja ajokoira perässä Puuskankosken rantaan, jossa sarvipää puski aaltoihin ja pelasti itsensä vastarannalle. Koira jäi yskimään rantakiville ja ajo päättyi metsästäjien tappioon.

Tällä kertaa metsästysseuran tähtäimessä on valkohäntäkauris. Kuningassaalis hirvi säästetään pakkasaikaan, jolloin lihan säilytys peijaisiin onnistuu varmasti.

Passimies on valmiina. Tylsin tehtävä on vahtia ajoalueen reunamia ja pitää sivulliset posi ampumalinjoilta.

Kotipolulla erottuivat pienet kauriin jäljet. Ison koiran kokoista kaurista ei ole helppo havaita. Varmaa on, että se on kummastellut ihmiskulkijaa monta kertaa pusikoista ja heinikoista.

Kolme syytä luomutyöhön

2011-10-12T12:20:00.001+03:00

Kolme kelpo syytä luomutyöhön

Minulla on tänään kolme syytä tehdä etänä lähityötä. Eivät syyt näihin lopu, mutta tänään nämä. Etäpäivä kerran viikossa pitää syyt tuoreina.

Ikkuna

Työpöytäni avautuu ikkunaan, josta olen nähnyt kuinka hirvi rymistelee jahtihaukkua karkuun, seurannut miten kettu vaanii myyrää tai käki pyrähtää tarkkailemaan rosvopaitoineen vuokrapesiä. Useimmiten en näe ikkunasta yhtään mitään enkä ketään, mutta tiedän että voisin nähdä. Tapahtumaton ikkunamaisema houkuttelee ideoiden ja sanojen metsästykseen. Ennen pitkää ne parveilevat sähköiselle paperille ja siitä jatkavat matkaansa kollegojen päänsäryksi. Ei tällaista oikeissa töissä pääse tapahtumaan.

Hedelmä

Luomutöissä ehtii kypsyttää hedelmän valmiiksi. Idea kuolee nuorena ellei sitä ehdi hautoa, ruokkia ja kasvattaa. Kotitöissä se onnistuu. Vanhaksi ehtinyt idea on kypsynyt termeiksi ja virkkeiksi, se on luultavasti myös pariutunut jonkun toisen idean kanssa ja suunnittelee omaa jälkikasvua. Ei sellaista oikeissa töissä tapahdu kuin vahingossa.

Teknologia

Luomutöissä ainoa energian- ja kulutuksen lähde on oma keho. Ideat, sanat ja lauseet lentävät mastoista toiseen llman bensaa. Lähiruokaan pääsee kiinni lähikulkuneuvolla. Liikennelaskija ei saa minulta tänään suoritteen suoritetta!

Entä mitä ideoita, sanoja ja lauseita tänään syntyi? Kaikkea en vielä tiedä, kun päivä ei ole edes puolessa. Kutkuttavin ajatus syntyi jo ennenkuin pääsin lähellekään työpöydän ikkunaa. Järjestetään keväällä pedagogisen pelikäsikirjoituksen kansallinen avoin (kutsu)kilpailu perustettavan pelilinjan tarpeiksi! Voi olla että idea silppuuntuu arjen opponoinnissa, mutta juuri tällä hetkellä se pulisee kotoisasti kuin omenaviini pullossaan.

Kolmessa ajassa

2011-10-08T22:48:00.000+03:00

Lokaraikasta

2011-10-05T23:25:00.000+03:00

Hiljaa hiipivä oppimisen muutos

2011-10-02T19:51:00.000+03:00

Syksyn ylioppilaskirjoitusten historian ja yhteiskuntaopin kokeissa pärjäsi hyvin, jos on päivittänyt osaamistaan seuraamalla laajasti yhteiskuntaa ja mediaa.” Tätä mieltä oli Munkkiniemen yhteiskoulun lehtori Petri Sarjanen syksyn reaalista Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 1.4.2011). "Sellaiset oppilaat pärjäävät, jotka ovat valinneet mahdollisimman paljon valinnaisia, soveltavia ja syventäviä kursseja." Jos lehtoria uskoo niin enää ei riitä pelkkä muistipänttääminen ylioppilaskirjoituksissakaan!

Saman päivä Helsingin Sanomissa oli toinenkin uutinen, joka signaloi samansuuntaista. Lääketieteellisten tiedekuntien haut uusitaan. Viime vuodet on päntätty Galenoksen lääkärin “raamattua” yksin ja preppauskursseilla, mutta se meno on nyt loppu. Uudet pääsytestit eivät perustu jatkossa ollenkaan kirjoihin, eivät edes lukion kurssikirjoihin. Testit pohjataan kemian, fysiikan ja biologian lukiokurssien ainekohtaisiin oppimistavoitteisiin, jotka on kuvattu vuoden 2003 opetussuunnitelman perusteissa. Olennaista on, että testi nojaa opetussuunnitelman tavoitteisiin, ei mallisisältöihin. Oppija ei voi hakea oikeusturvaa siitä, että sitä tai tätä asiaa ei ollut kirjassa. Oikeusturva pitää rakentaa oman pään sisään.

Miksi muutoksiin sitten mennään? "Tavoitteena on hakijoiden tasa-arvo", sanoo lvalintakokeen kehittämistyöryhmää johtava dosentti Jorma Paranko Turun yliopistosta. Muitakin syitä on. Opintojen alku viivästyy. Koulutukseen päässeissä on tuoreita ylioppilaita ollut vuosi vuodelta vähemmän. Tänä vuonna lääkärikoulutukseen valituista saman vuoden ylioppilaita oli alle viidennes ja hammas- ja eläinlääketieteessä vielä vähemmän.

"Galenoksen ympärille on syntynyt mittava valmennuskurssi- ja kirjallisuustuotanto, mikä tekee pyrkimisestä kalliin ja pitkän prosessin", Paranko jatkaa. Olettaa sopii, että uudistuksella tavoitellaan myös tehoja itse koulutukseen ja oppimiseen. Itseohjautuvan oppimisen kykyjä tullaan mittaamaan myös yllätyksillä, joita järjestetään kokeessa jaettavan lisäaineiston ja siihen perustuvien tehtävien avulla.

Uutiset kertovat siitä, että muistinvaraisen pänttäämisen arviointi ei enää riitä oppimisen laatujärjestelmäksi eikä tulevan oppimisen ennustajaksi. Signaalit ovat tuhansille nuorille merkityksellisiä. Jos oppimisen - kuten myös opetuksen - strategiana on suorittaa pakolliset kurssit parhain arvosanoin optimiajassa, niin tehtävä on kannattanut rajata mahdollisimman tarkasti oppikirjaan ja opettajan luentoihin. On hyväksytty “oikeusnormi”, ettei koulun (lukion) tenteissä lipsuta oppikirjan ja opetetun ulkopuolelle. Tavallista on ollut päinvastoin rajata ja tärpätä oppikirjastakin joitakin osia vähemmän tärkeinä pois. Tälle opetus- ja oppimistavalle voi ennustaa kovia aikoja.

Miten sitten kannattaa jatkossa opiskella? Aivan ensimmäiseksi kannattaa poisoppia ajatus oppimisesta kaurapuurona ja kalanmaksaöljynä. Hyödyllistä, vahvistavaa ja ahdistavaa! Tyhjennettyyn tilaan voi kalustaa sopivasti avointa ja uteliasta mieltä ja herkkyyttä innostumiseen ja kokeilemiseen. Opettajiin pätevät samat neuvot. Heille lisäneuvoksi vielä se, että kannattaa suosia kysymyksiä ennemminkin kuin vastauksia.

Pelkkä avomieli ei riitä. Monimutkaisessa maailmassa tarvitaan tukku taitoja - kuten kommunikaatio- ja teknologiaosaamiset - jotka on edelleen kamppaillen ja sitkeydellä valloitettava. Pohdittu yhdistelmä tällaisia avaintaitoja on listattu parissakin vakavasti otettavassa paperissa. EU on tehnyt kahdeksan avaintaidon listan# ja OECD omansa. Tarkastelen jälkimmäistä, joka on meillä vähemmän tunnettu, vaikka onkin synnytetty samassa liiterissä kuin PISA-tutkimukset.

Avainkompetenssit avaavat oppimista

OECD:n DeSeCo-tutkimuksessa määriteltiin kuusi vuotta sitten kolme laaja-alaista avainkompetenssia. Ensimmäisen komponentin mukaan ihmiset joutuvat tulevaisuudessa käyttämään yhä enemmän erilaisia informaatioteknologian välineitä ja sosiokulttuurisia tekniikoita ollakseen vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Toiseksi ihmisten on osattava toimia hedelmällisessä kanssakäymisessä hyvin erilaisten ihmisten ja kulttuurien kanssa. Kolmanneksi yksilöt joutuvat aiempaa enemmän vastuuttamaan itsensä omasta elämästään ja sen valinnoista.

Tiivistetysti kyseessä on kyky kieleen, kommunikaatioon ja reflektiivisyyteen. (OECD 2005) Kukin kompetenssi on tavallaan monien yksittäisten kykyjen nippu. OECD-mallissa kompetenssiklusterit jaetaan kolmeen alakohtaan, jotka esitellään alempana arvioinnin yhteydessä.

Kukin kompetenssi muodostuu siis tietojen, taitojen ja asenteiden kimpusta. Timot Suutari ja Lakso (2008) nimittävät niitä psykososiaalisiksi resursseiksi. Niitä tarvitaan sopeuduttaessa monimutkaiseen ja muuttuvaan ympäristöön. Perimmiltään on kyse ihmisen älykkäästä ja viisaasta toiminnasta osana toimintaympäristöään. Sellaisena sitä ei voi enää rajata vain yksilön aivoihin vaan myös enenevässä määrin vuorovaikutustapahtumaan yksilön fyysisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. Asiantuntijuus voidaan kuvata yhtä lailla yhteisön ja verkoston kuin yksilön ominaisuutena. Tulevaisuuden kompetensseihin tämä kehitys tarttuu lisääntyvän yhdessätuottamisen ja jakamisen kautta.

Kompetensseissa on ongelmansa. Yksi niistä on arviointi. Miten arvioida objektiivisesti vaikkapa sitä, kuinka hyvä kokonaiskuva maailmasta ja siitä miten se toimii kullakin on? Tai sitä kuinka itseohjautuva opiskelija on? Näihin kysymyksiin voi vastata vastakysymyksellä. Tarvitseeko edes? Eikö olennaista ole, että oppija tunnistaa kompetenssit ja oppii kehittämään niitä. Alla olevan kuvan arviointimalli perustuu osana Otavan Opistossa kehitettyyn prosessi-, projekti- ja tarina-arviointiin. Siinä opiskelija arvioi opintojen alussa asteikolla 0-9 oman lähtötilanteensa kunkin kompetenssin suhteen ja määrittää sen jälkeen tavoitetasonsa, johon pyrkii opintojen aikana.

Opintojakson aikana ja jälkeen todetaan yhdessä edistyminen, eikä vain todeta vaan keskustellaan siitä. Mukaan voi ottaa myös vertaisarviointia. Arviointi on sovitettu opintolinjalle, jonka opetusohjelma koostuu pelkästään peleistä ja pelipedagogiikasta. Se ei estä kytkemästä mukaan joustavia suoritusmahdollisuuksia myös tutkintotavoitteisiin lukio- tai ammattikursseihin. Sellaisesta arvioinnista on Nettilukiossa (http://www.nettilukio.fi) yli 15 vuoden myönteinen kokemus. Aidoin oppiminen syntyy vahtimatta. Nettilukion ensimmäinen ja viimeinen tenttitapahtuma on ylioppilaskirjoitukset. Siihen asti kaikki suoritukset tapahtuvat muin kuin tenttinäytöin.

Kirjallisuutta

The Definition and Selection of Key Competencies (2005) Executive Summary. Internetissä http://www.oecd.org/dataoecd/47/61/35070367.pdf .
Lukiokoulutuksen opetussuunnitelmien perusteet, Nuorten lukiokoulutus 2003, Aikuisten lukiokoulutus 2006, Muutokset ja lisäykset, Internetissä http://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/lukiokoulutus
Lukion kehittämistyöryhmä 2010, Internetissä http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/lukiokoulutus/index.html
Lukiopedagogiikka. Koulutuksen arviointineuvoston julkaisuja 40. Verkossa: http://www.edev.fi/img/portal/19/Julkaisu_nro_40.pdf?cs=1267624885
Paaso, Aila (2010) Osaava ammatillinen opettaja 2020. Tutkimus ammatillisen opettajan tulevaisuuden työnkuvasta. Lapin yliopisto, Rovaniemi.
Pelilinjan kehittäjäyhteisöt http://pelipeda.ning.com/ ja http://verkkopeda.ning.com
Pelilinjan kompetenssit, Slideshare http://www.slideshare.net/oraakkeli/pelilinjan-kompetenssit
Recommendation 2006/962/EC of the European Parliament and of the Council of 18 December 2006 on key competences for lifelong learning [Official Journal L 394 of 30.12.2006].
Suutari, Timo ja Lakso, Timo (2008) Kehittävä asiantuntija - Reflektiivisten yksilöiden rooli innovaatioympäristöjen kehittämisessä. Teoksessa Innovaatioympäristön monet kasvot. Toim. Mustikkamäki, Nina ja Sotarauta, Markku.

Moniajoa kerroksittaisissa maailmoissa

2010-03-21T09:00:00.007+02:00

Ylen uusien palveluiden kehityspäällikkö Tuija Aalto puhui kerroksittaisesta olemisen tavasta Otavan Opiston median tulevaisuutta käsittelevästä työpajassa. "Media avaa maailmoja: merkityksellisiä näkymiä ihmisten elämään. Tässä tulevaisuusvisiossa ihminen voi verkosta saatavien kuva- ja datavirtojen avulla olla läsnä useassa tilanteessa ja kontekstissa yhtä aikaa."

Aalto median tulevaisuus Otavan opisto 19.3

View more presentations from Tuija Aalto.

Kerroksittaisuudella on mukavan tanniinen ja kvanttinen maku. Ihmisen nykyeloa se kuvaa paremmin kuin toinen fyysikoiden suosima termi säikeisyys. Tosin väärinkäsityksiäkin voi syntyä. Kerroksittainen se on hampurilainenkin.

Yleisökommentissa kuvattiin perinteistä käsitystä kerrostumisesta. Elämä - myös sosiaalisissa medioissa - syntyy ja kehittyy loputtomassa evoluutiomyllyssä, jossa uudet (kulttuuri)evoluution muodot kerrostuvat vanhojen päälle. Mikään ei tässä maailmassa ole enää saarekkeista. Puhujan pointti oli myös siinä, että yläkerros silti tarvitsee alatoimintaa. Pitää syödä, lyödä rahaa ja kerätä veroja, jotta laajakaistat pelaisivat ja olisi mahdollista päivittää tilaansa facebookeissa.

Tuija Aallon esityksessä kuvattu kerroksittaisuus ei ole hierarkista eikä peräkkäistä vaan samanaikaista ja lomittaista. Sellaisesta puhui myös Tero Heiskanen demoillessaan sosiaalisen median casea, jonka ihmiset ovat kokonaan irrallaan moderneista valtainstituutioista kuten rahasta ja henkilön tunnistamisesta. Tällaiset sosiaalisten kohtaamisten mikromaailmat kelluvat rannattomassa verkkotilassa kuin saaret valtameressä.

Elämänmuodot totaalisen keskinäisriippuvassa bio- ja reaalimaailmassa ovat vähenemässä, kun eristyneet ekologiset systeemit eivät enää pääse omaehtoisesti kehittymään. Se ei estä elämänmuotojen moninaistumista virtuaalimaailmoissa, joissa saarekkeisuus ja irtautuminen "tosimaailman" perusinstituutioista on rangaistuksetta mahdollista. Sopii olettaa että samanlaisten elämänmuotojen verkkosaaret aikanaan ajelehtivat toisiinsa kiinni ja muodostavat mantereita.

Ihmisen sitoo ja tekee toimintakykyiseksi hänen kulloisessakin toimintaympäristössään hänen käsityksensä siitä, mitä maailma on ja miten se toimii. Paimentolainen piti itsestään selvänä, että aurinko kiertää maata. Senhän sanoi jo järkikin. Samaan järkeen nojattiin, kun myöhemmin todistettin, ettei se niin ole.

Nyt vaikuttaa pahasti siltä, että fyysikoilla on taas meille asiaa, joka saattaa järkyttää lapsenuskoamme. Se tarina ei ole ristiriidassa Tuija Aallon ajatuksen kanssa. Ihmisen maailmankäsityksen käyttöjärjestelmää päivitetään paraikaa. Uusi versio toivottavasti tukee moniajoa, sillä sitä kerroksittainen maailmassaoleminen edellyttää.

Evoluutiotieteilijä voi tietenkin väittää, että päivitys ei ole aivan aito. Prosessorivoima ei ole lisääntynyt tippaakaan viimeiseen kymmeneen tuhanteen vuoteen. Ei se lisääntynyt silloinkaan, kun ymmärrys ylettyi aurinkokeskiseen maailmaan. Vanhasta käsityksestä - ja kaikista sen oheishyödyistä - luopuminen se vasta prosessorivoimaa viekin.

Linkit

Tuija Aallon blogi http://blogit.yle.fi/aalto/median-tulevaisuus-kerroksittaiset-maailmat-ja-lasnaolo
Otavan Opisto työpajat http://paja.internetix.fi

Ihminen, kone, koneihminen, ihmiskone, Ihminen v. 4.0

2010-02-18T14:33:00.003+02:00

Edellinen juttu päättyi Ihminen 2.0:aan! Sen merkitys ymmärretään samalla tavalla kuin paradigmakäännöstä kuvaavat "Yhteiskunta 2.0" tai "Internet 2.0". Termillä kuvataan analogiana ohjelmistomaailmasta isoa versiomuutosta, jossa "softa" on perusteellisesti myllätty niin, että se yltää aivan uusiin ominaisuuksiin tai palveluihin.

Kulttuurievoluutiomielessä olisi kuitenkin parempi puhua ihmisen versio nelosesta. Ihminen 1.0 oli paimentolainen nomadin maailmankuvineen. Ihminen 2.0 on maatalousajan lapsi sen logiikan mukaisine käsityksineen. Ihminen 3.0 kuuluu moderniin teollisuusaikaan, jota vielä enimmäkseen elämme. Ihminen 4.0 on uuteen aikaan kurottuva ja vasta kehkeytymässä oleva kulttuuriolento, jonka "pelivaraa" on lisäämässä monikerroksinen liittoutuminen ihmiskehon ulkopuolisten tekoälyvoimien kanssa kuten Goonatilake- ja Suoranta-Yläkotola-lainaukset edellisessä jutussa kuvaavat.

Lumetodellisuus on täällä tänään. Ongelmat matkalla syvään lumeeseen ovat valtavia, mutta niiden tiedetään ratkeavan yksi kerrallaan teknologian evoluution myötä. Lumetodellisuudessa ei tarvita metafysiikkaa muuta kuin siinä mielessä, että arkimaailmankuvamme perusteet tulevat muuttumaan. Fysiikassa on viisautta riittämiin. Sen käytännön soveltajat joutuvat ratkaisemaan mm. sen, miten ihmisen hermoimpulssit saadaan suoraan lumegeneraattorin tietokoneen syötteeksi ja miten toteutetaan kestoltaan rajoittamattomien kuvien, äänten ja vuorovaikutusten generointi. Jos ei muuta valita niin tulee kuitenkin jossain vaiheessa tapahtumaan.

Ilmeistä on, että ihmisen aivot kytketään koneeseen sekä lähtevien että tulevien signaalien vastaanottamiseksi. Tehokas tietokone hoitaa prosessit ja erilaisten tuntokuvien generoinnin. Pelit ja kulkuvälinesimulaatiot saavat seurakseen muita yhden kokemuksen keinoympäristöjä ja vähitellen niitä ketjutetaan ja laajennetaan elämänpiireiksi. Kovin rohkea ei ennustuksissaan tarvitse olla, jos veikkaa, että ihmisen nautinnon kentät, seksuaaliset toiminnot ennen muita, tulevat kulkemaan simulaatiokehityksen kärjessä. Lumeautenttisen aktin markkinat ovat globaalit ja jatkuvasti uusiutuvat. Vuosituhannen vaihteessa kehitystyön kohteena oli ja on edelleen tilallisten ja kehollisten käyttöliittymien protosukupolvi.

Informaatioyhteiskunnassa yhä keskeisempi osa tuotteista ja tuotannosta tapahtuu materiaalisten hyödykevirtojen tuolla puolen. Ne perustuvat aineettomaan vaihdantaan kuten juuri simulaatioihin ja elämyksiin, joiden lähde saattaa olla rakennettu lumetodellisuus kuten Second Life. Todellisuuden nykyiset karkeat internet -mallitukset eivät pyri korvaamaan reaalimaailmaa, vaikka ne usein turvautuvat erilaisiin metaforiin tehdäkseen verkkotoiminnat käyttäjälle ymmärrettävimmiksi. Samalla näistä verkkoympäristöistä ja niiden de facto –käytännöistä on yhä enemmän kehittynyt toiminnan tosiympäristöä, joka kopioi itseään eikä simuloi jotain muuta. Hämmentävästi tätäkin todellisuutta usein kutsutaan virtuaaliseksi.

Nelson Goodman pitää kaikkia maailmoja ihmisten tekeminä. Ihminen työstää maailmoja rakentamalla niiden versioita. Päinvastoin kuin realisti Deutsch - jonka ajatuksia juttusarjassa on lainattu - hän ei usko, että versioita todellisempia maailmoja onkaan. Maailma on olemassa vain jos sen joku luo. Kun kuvaamme millainen maailma on, teemme sen aina jossain kontekstissa, tietyssä viitekehyksessä, joka tekee maailmasta Goodmanin termein version. Universumi koostuu näistä versioista ja kuvaustavoista ennemminkin kuin maailmasta an sich. Goodmanin käsitys on ontologista perusoletusta lukuun ottamatta samankaltainen kuin kvanttimekaniikan multiversumi. Se on myös ilmeistä sukua sosiaalisen konstruktionismin eripitoisten versioiden kanssa.

Ei-biologinen elämä

Tähän asti jokaisen biologisen lajin kohtalona on ennen pitkää ollut sukupuutto. Elämänmuoto on loppunut. Se kohtalo on ihmiselläkin edessään joko itse autettuna tai ilman. Asetelmasta on vain kaksi ulospääsyä, joista molemmat tarjoavat ainakin jatkoaikaa vaikkeivät ikuisuutta nekään. Ihminen kuten muutkin elämänmuodot voivat pyrkiä valloittamaan elämää avaruudesta, jolloin voidaan irrottautua maapallon elinkaaresta. Toinen strategia on laajentaa elämää biologisen informaatiovirran ulkopuolelle.

Eksosomaattisen informaatiovirran evoluutio johtaa elämän käsitteen pohdintaan. Nykybiologisen tietämyksen mukaan elämä ei ole vain joko-tai –ominaisuus, vaan siinä on myös sopimuksenvaraisia ja suhteellisia piirteitä. Tunnetusti esimerkiksi virukset ovat organismeja, jotka sijoittuvat elollisen ja elottoman välimaastoon. Farmerin ja Belinin mukaan elämää voi pitää pikemminkin jatkumona organisaatiomalleja, joista toiset ovat elävämpiä kuin toiset. He ovat myös listanneet kahdeksan ominaisuutta, joita he pitävät universaaleina elämän ominaisuuksina:

elämä on malli aika-avaruudessa ennemminkin kuin tietty materiaalinen objekti (malli ja suhteet ovat tärkeämpiä kuin atomien tietty identiteetti, tunnettua on että useat solut korvautuvat useita kertoja organismin elinkaaren aikana)
elämä edellyttää organismin itsensä monistamisen kykyä (poikkeuksena muulit monistuvat vain niihin liittyvissä organismeissa)
elämä edellyttää oman kuvauksensa informaatiovarastoa
elämä edellyttää aineenvaihduntaa, joka muuntaa materiaa ja energiaa ympäristöstä organismin muodoksi ja toiminnaksi (viruksilla ei ole omaa aineenvaihduntaa, mutta ne osaavat käyttää hyväkseen muiden organismien aineenvaihduntaa)
elämä edellyttää vuorovaikutusta ympäristön kanssa (organismin tulee kyetä reagoimaan ympäristömuutoksiin)
elävän organismin osat ovat riippuvaisia toisistaan (keskinäisriippuvuus tarvitaan identiteetin ylläpitämiseen)
elävä organismi on vakaa (häiriöt ja pienet muutokset eivät vaikuta organismiin)
elävällä organismilla on kyky kehittyä (kyky on ennemmin perimän ja populaation kuin yksittäisen organismin ominaisuus)

Farmerin ja Belinin lista ei eliminoi tekoelämän mahdollisuutta, joskin ihmisekehon ulkopuolinen eli eksosomaattinen informaatiovirta on vasta autopoiesiksensa alussa. Tekoäly mallintaa vuosituhannen lopulla sovelluksiaan etenkin biologian ja psykologian pohjalta. Sovelluksista ovat kenties eniten hyötyneet psykologia ja neurofysiologia. Hermoverkkoisten tietokoneiden evoluutio yhdessä periytymiskykyisten ohjelmaolioiden kanssa avaa näkymän, jossa toimintaympäristö tulee olennaisesti muuttumaan. Eksosomaattinen linja eriytyy, monimutkaistuu ja keskinäisriippuvaistuu aikaansaaden emergenttejä kehityshyppyjä kuten Goonatilake arvelee tapahtuvan.

Yksilökokemukseen perustuvan lumetodellisuuden ohella ihmisten mielet ovat pohtineet tulevaa kehitystä sosiologisemmasta näkökulmasta. Maailma saattaakin tai on jo saattanut simuloitua ikään kuin takaoven kautta, kansalaisten asiaa edes huomaamatta. Jean Baudrillard on 80-luvun teoksissaan kuvannut jättiläismäistä informaatio-, kommunikaatio- ja kontrolliverkostoa. Hänen mukaansa ihminen on luonut niin tehokkaat välineet toiminnalleen, että hän ei enää kykene irrottautumaan niistä. ”Välineet ovat tässä mielessä imaisseet reaalisen kokonaisuudessaan omaan simuloivaan avaruuteensa.” (Suoranta & Ylä-Kotola 2000) Simulaatiotodellisuuden sijasta voidaan puhua simulaatiokulttuurista.

Kaikki neurokulttuurisen informaatiovirran käynnistämä ajattelu, päättely ja maailman ulkoinen kokeminen ovat virtuaalitodellisuuden muotoja. Tällainen lumetodellisuuden konstruktio on nimenomaan ihmiselle luonteenomainen tapa säilyä elossa. Se on, kuten Deutsch toteaa, ihmisen olemassaolon syy. ”Ihmisen ekologinen lokero riippuu lumetodellisuudesta yhtä suoraan ja absoluuttisesti kuin koalan ekologinen lokero riippuu eukalyptuksen lehdistä.”

Elämä on dynaaminen prosessi, joka tunnistetaan elämäksi riippumatta materiasta, jossa se esiintyy. Elämä on ennemminkin materian organisaation ominaisuus kuin organisoidun materian ominaisuus. Rasmussen todistaa, että elävän prosessin status on riippumaton laitteistosta, jossa se suoritetaan. Keinoelämä keskittyy tähän elämän ’laiteriippumattomaan’ formaaliin perustaan, kun perinteinen biologia tutkii elämän materiaalista perustaa. Ratkaisevaa simuloitumiskehityksen kannalta tulee olemaan, kykeneekö keinoelämä kokonaan irrottautumaan materiaalista?

Digitaaliajan oliot ja skenaariot

Digitaaliajan oliot on luokiteltu viiteen kategoriaan (Perkowitz 2004), joista ensimmäinen on manipuloimaton ihminen. Yhdysvalloissa kuten useissa muissakin länsivalloissa esiintyy jo 8-10 prosenttia ns. bionisia (bionic) ihmisiä, joiden kehoon on istutettu erilaisia ei-elollispohjaisia implantteja. Kyborkki (cyborg) on edellistä väkevämpi yhdistelmä konetta ja elävää organismia. Kyber –termi on alkujaan kreikkaa, kybereo = ohjata, opastaa, hallita. Samaa juurta on Norbert Wienerin käyttöönottama kybernetiikka, jolla hän kuvasi tietokoneiden ohjausjärjestelmiä. Sen jälkeen kyber-etuliikettä on käytetty tietokoneiden ja robottien yhteydessä. Androidi (android) on kokonaisuudessaan keinotekoinen olio, joka on kuitenkin tehty ihmisen kaltaiseksi ja näköiseksi. Viides kategoria on automaatti eli kone kuten useimmat nykyiset robotit ovat.

John Dewey ajatteli, että mielellä on erityinen suhde kieleen ja kommunikaatioon. Vain kommunikoiva ja vuorovaikuttava systeemi (ihminen tai joku muu) sosiaalisessa ympäristössä voi ajatella. Deweyn mukaan monimutkaisesta elävästä järjestelmästä kehittyy ajatteleva systeemi vain suhteessa muihin järjestelmiin. Tällöin tekoälyn ja älykkään lumetodellisuuden kehittämiseksi täytyy ensin luoda yhteisö keinotekoisia eläviä olentoja ja sitten saada ne kommunikoimaan ja ratkaisemaan ongelmia keskinäisessä vuorovaikutuksessa. (Hämäläinen 1998) Toistaiseksi on tarpeeksi haastavaa saada tosiolennot hedelmälliseen kommunikaatioon keskenään.

Maailmasta – on se reaalinen tai simulatiivinen - havaitaan se mitä oletetaan. Toisinpäin sanottuna, maailmasta ei havaita sitä, mitä ei oleteta. Kaikki maailmat, aikakaudet ja työpajat ovat tässä mielessä sokeita. Mutta ei syytä lohduttomuuteen. Eivät sokeatkaan ole keinottomia suhteessa maailmoihin, joissa he ovat olemassa. Tulevaisuutta kokeilemalla voi päästä myös kiinni siitä, mikä on jo nykyhetkessä näkymättömänä läsnä.

Ihminen on versionumerosa riippumatta loputtomiin tienhaarassa. Onneksi tai onnettomuuudeksi? Muuten tulevaisuus avautuisi katsomalla taustapeiliin kuten keräilijäihminen aikoinaan teki. Keräilijän maailma ajassa ja kokemisessa oli ympyrä. Ei siinä risteyksillä mitään erityistä merkitystä ole kuten ei tielläkään, jollei ole jonnekin matkalla. Nykyihminen tuntee olevansa. Tuloillaan olevasta ihmisestä ei vielä tiedetä, mutta sitä voidaan maistella skenaarioiden kautta. Peter Ward (2009) on muotoillut kolme mahdollista tulevaisuustilaa. "Stasis" on nykyisen jatkumoa. Siinä maailmassa tunnistamme jälkeläisemme vielä muutaman sukupolven jälkeenkin lajikumppaneiksi. "Specification"-skenaariossa kehittyys uusi ihmislaji vaikkapa Ihminen 2.0. Kolmas skenaario kuvaa ihmisen liittoutuneen koneen kanssa ("Symbiosis with machines"). Tästä liitosta kehkeytyy myös kollektiivinen äly, kun koneen ja ihmisen mieli integroidaan toisiinsa.

Suorannan ja Ylä-Kotolan bioparadigma voi toteutua sekä ihmislajin bioevoluution että koneliiton kautta. Molemmat evoluutioilmentymät oletettavasti ruokkivat toisiaan ympäristöpaineena. Ihmisen -- versiosta viis -- asia on hahmottaa myös haluttavaa tulevaisuutta. Se toteutuu steinerilaista ihmiskäsitystä mukaillen paitsi haluamalla (tuntemalla) myös ajattelemalla, tahtomalla ja tekemällä.

Tuon vielä yhden tulevaisuuspolun, jonka tekijällä on syynsä hoputtaa kehitystä. Kirjoitin aiheesta jokin aika sitten oman juttunsa http://oraakkeli.blogspot.com/2009/08/ihminen-v20.html. Ray Kurzweil povaa, että keinoäly ohittaa ihmisälyn jo vuoteen 2030 mennessä ja että se johtaa valtavaan tekniseen muutosryöpsähdykseen. Koneihminen on silloin rutiinia, kun ihmisen tajunta siirretään tietokoneen kovalevylle ja päinvastoin.

Mutta kierrytäänpä lopuksi, mistä lähdettiin liikkeelle, jos unohdetaan Baudrillardin simulaatio itsestäänselvänä! Suorannan ja Ylä-Kotolan bioparadigma voi toteutua sekä ihmislajin bioevoluution että koneliiton kautta. Molemmat evoluutioilmentymät oletettavasti ruokkivat toisiaan ympäristöpaineena. Ihmisen -- versiosta viis -- asia on hahmottaa myös haluttavaa tulevaisuutta. Se toteutuu steinerilaista ihmiskäsitystä mukaillen paitsi haluamalla (tuntemalla) myös ajattelemalla, tahtomalla ja tekemällä. Dennett kai väittäisi että evoluutiotornin ylimmässä keskeneräisessä klerroksessa paiskitaan töitä kahdessa vuorossa.

Kuva: Daniel Dennettin evoluutiotorni

Geeni-informaatio kehittyy ja kertyy darwinilaisessa evoluutiomyllyssä, joka muokkaa biologista perimää yksittäistä geenitekijää ylemmän tason vuorovaikutuskentässä. Kulttuurinen transformaatio toimii samalla tavoin. Artefaktuaalisen informaation pikku virrat näyttävät yhtyvän tekoinformaation mahtijoeksi, jonka rannat ovat nopeasti katoamassa horisontista. Goonatilaken ennustus on, että eri informaatiovirrat ovat nyt valumassa samaan suistoon, jossa niiden rajat vähitellen kenties kokonaan häviävät.

Rajanylittäjiä ovat erilaiset personoidut hybridit kuten kyborgit ja avatarit. Leikittelemme niiden kanssa vielä scifinä, vaikka konebiologiset yksi- ja monisoluiset hybridit ovat tieteen ja tuotannonkin arkea. Hybridien evoluutio eksosomaattisessa informaatiomyllyssä voi olla monin verroin nopeampaa kuin kulttuurinen kehitys biologisesta puhumattakaan. Goonatilake uumoilee jo Bahatareja, joissa yhdistyvät kaikki kolme informaatiolähdettä. Bahatar –termi tulee avatarin tavoin sanskriitista. Bahu tarkoittaa montaa ja tar liikettä.

Informaatiosulautumiset voivat johtaa kehityksen kvanttihyppyihin, joissa manipuloiden käynnistetyt prosessit muuttavat itseään ja ympäristöään. Ajatuksen kantaman päässä ovat biologiset tehtaat, jotka ottavat hoitaakseen ihmiskunnan ravitsemisen ja lääkityksen. Teollinen tehomaatalous menettää nykymuodossaan tyystin merkityksensä, jos ravintoproteiinin tai turkiksien tuottamiseen ei enää tarvita korkean evoluutiotason eläinpopulaatioita. Ravinto voidaan tuottaa lähellä kuluttajia juuri silloin kun sitä tarvitaan. Taudit eliminoidaan geenivaihdoksin tai hoidetaan täsmälääkkein geeniterapialla.

Toisenlainenkin skenaario haarautuu. Taloudelliseen hyötyyn tähtäävä geenimanipulaatio ohentaa ja yksipuolistaa geenipooleja ja lajivalikoimaa. Ihmisen katse ei yllä käynnistämiensä prosessien kaikkiin systeemisiin riippuvuuksiin ja seuraamuksiin, kun hän tavoitellessaan hyviä ja kaupallisesti hyödynnettäviä ominaisuuksia aikaansaa tietämättään tai tietäen kätkettyjä huonoja ominaisuuksia. Nopeat ympäristömuutokset vasta paljastavat aukot. Geenimanipulaatiolla – jossa siis kaikki informaatiovirrat yhtyvät – ihminen vauhdittaa evoluutiota haluamaansa suuntaan aikaansaaden kehitystä, jonka ohjaajaksi ihmisestä ei kenties enää olekaan. Ihminen on silloin myyttisen tiedon mukaan ajautunut hybrikseen, ja saa siitä rangaistuksekseen tasapainojumala Nemesiksen koston.

Jos oppiminen on tiedon työstämistä informaatiosta kuten oletetaan, erilaatuisten informaatiovirtojen yhtyminen merkitsee tavatonta laadullista ympäristömuutosta ja uudenlaisen sopeutumisen ja oppimisen mahdollisuutta. Informaation hypersykli haastaa oppimisen hypersykliin. Oppimisen ja jäljittelyn mekanistisimmat muodot jätetään yhä enemmän artefaktuaalisen informaatiovirran kuljetettavaksi, jolloin oppimisessa keskitytään yhä enemmän siihen, mitä voisi nimittää yhtäältä luovaksi ongelmanratkaisuksi ja toisaalta eheyttäväksi merkityksenannoksi. Moderni matriisi- ja pirstomaailma – jos se on totta – lisää sellaisten ideainnovaatioiden ja –käytäntöjen tarvetta, jotka kokoavasti selittävät ja tulkitsevat koettua maailmaa. Ilmeistä on, että hyvät skenaariot voivat toteutua vain, jos ideoiden manipulaatio pysyy hybridien ja geenimanipulaation tahdissa.

Lähteitä

Kirjallisuutta:

Deutsch, D. (1998) Todellisuuden rakenne. Terra Cognita. Vaasa.

Goodman, N. (1978) Ways of Worldmaking. Hackett Publishing Company. Indianapolis & Cambridge.

Farmer, D. & Belin (1992) Alletta d’A, Artificial Life, The Coming Evolution. Teoksessa Artificial Life II, Proceedings of the Workshop on Artificial Life. Toimittanut Langton et al. Proceedings Volume X. Santa Fe Institute. Studies in the Sciences of Complexity. Addison-Wesley Publishing Company. Santa Fe.
Hämäläinen, W. (1998) Keinoelämä – filosofisia kysymyksiä. Tietojenkäsittelyn laitos. Helsingin yliopisto. Saatavilla internetissä: http://www.cs.helsinki.fi/~whamalai/gradu/keinoelama.html.
Perkowitz, Sidney (2004) Digital people: from bionic humans to androids. Joseph Henry Press. Washington.
Rasmussen, S. (1992) Aspects of Information, Life, Reality, and Physics. Teoksessa Artificial Life II, Proceedings of the Workshop on Artificial Life. Toimittanut Langton et al. Proceedings Volume X. Santa Fe Institute. Studies in the Sciences of Complexity. Addison-Wesley Publishing Company. Santa Fe.
Soikkeli, M. (1997) Koneihmisen evoluutio tieteisfiktion kuvaamana. Teoksessa Mikkonen, Mäyrä, Siivonen (toim.): Koneihminen. Atena. Jyväskylä. Saatavilla inernetissä: http://www.uta.fi/~csmaso/koneihmi.htm.
Suoranta, J. & Ylä-Kotola, M. (2000) Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa. Wsoy. Vantaa.
Ward, P. (2009) The Future of Man--How Will Evolution Change Humans? From the January 2009 Scientific American Magazine . Internetissä http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=the-future-of-man

Linkkejä:

http://www.anthro.fsu.edu/research/falk/concepts.html
www.biotik.dk
www.guardian.co.uk
www.human-evolution.org
www.sciam.com/askexpert

Simulacrum ja bioparadigma

2010-02-16T10:35:00.004+02:00

Edellinen juttu oli johdatusta elämän perusharhoihin. Se ei varsinaisesti kyseenalaista todellisuutta, mutta kyllä sen, että se olisi olemassa objektiivisena. Jo lähtökohta on ongelmallinen. Meillä on pääsy todellisuuteen vain välillisesti. Samoista havaintoaineksista saadaan leivotuksi monenlaisia toisilleen jopa vastakkaisia tulkintoja.

Maatalous- ja teollisuusajan kansallisvaltiot ovat kyenneet kontrolloimaan "todellisuuskäsityksiä", jossa kollektiivisella identiteetillä ja uskonnolla on ollut keskein osuus. Luonnontieteiden kehitys on vuorostaan luonut tieteellistä maailmankuvaa, johon länsimainen todellisuuskuva eniten nykyään perustuu. "Kaiken teoria" saattaa silti olla yhtä mahdoton projekti kuin alkemia. Kun teorian kaikenkattavuus lisääntyy sen kyky selittää yksittäistä tapahtumaa heikkenee.

Kvanttifysiikka kurottuu malleihin ja todellisuuksiin, joihin aisteilla ei ole mitään asiaa. Aivojen prosessoritehot ovat lujilla, kun maailmaa ympärillämme käsitteellistetään ja mielikuvaistetaan. Silti fyysikolla on varma tieto siitä, että arkikokemuksesta erkaneva maailmankuva on todempi kuin se yksinkertaisempi, johon olemme ihmisten enemmistönä mukautuneet.

Tuskin kukaan kieltää sitä, että käsityksiimme todellisuuden luonteesta vaikuttaa se, miten ymmärrämme sen toimivan. Onko maailma loppumaton darwinilainen evoluutiosysteemi, valintakoe taivaaseen vai hyvän ihmisen valistusprojekti? Isojen ideoiden takana on pienempiä, jotka putoavat jungilaisen mielenpöntön syviin pohjavesiin ja vaikuttavat siellä niin hyvässä kuin pahassa.

Perusoletuksemme maailman menosta ovat enimmäkseen piileviä ja tiedostamattomia. Moniko on pohdintojen kautta synnyttynyt eettisen suhteen tekoihinsa ja niiden oikeutuksiin? Eiköhän useimmissa tapauksissa kulttuuri ja sen voimainstituutiot kuten perhe ja koulu puhuvat puolestamme. Niiden rinnalle on kavunnut media, joka aikaisemmin on muovannut todellisuuskäsityksistämme yhtenäistä, mutta nyttemmin yhä useammin erilaista ja sirpaleista. Näin ainakin pintatasolla, mutta muutos taitaa aurata myös syvemmältä. Aikanaan pirstaleiden mosaiikista alkaa muodostua hahomja.

TODELLISUUDEN SIMULOINTIA

Baudrillardille nykyihmisen kulttuuri perustuu simulaatioon eli jäljittelyyn (simulacrum). Simulaatio on johdettu latinan kielen sanasta simulation, joka merkitsee lähinnä teeskentelyä. Simuloida –verbillä viitataan jäljittelyyn, joka on myös keskeinen oppimisen muoto ja ns memetiikan perusprosessi. Simulointi substantiivina tarkoittaa jäljittelyä ja samanlaiseksi tekemistä. Baudrillardin mukaan emme enää kykene erottelemaan todellisuutta ja todellisuuden representaatiota toisistaan.

Media eli välineistö, jolla saavutamme todellisuuden, ei taivu kontrolliin samalla tavalla kuin joskus ennen. Siitä johtuu todellisuuden monitulkintaisuus, mutta myös se, että todellisuutta tehdään yhä enemmän fyysisen, aineellisen ja luonnonlakien säätelemän todellisuuden tällä puolen. "Tällä puolen" tarkoittaa ihmistä ja hänen moninaisia tulkintainstituutioitaan. Goonatilake (ks. http://oraakkeli.blogspot.com/2007/10/kuohuvat-informaatiovirrat.html) on kuvannut tätä prosessia kolmen informaatiovirran dynamiikan kautta.

Biologinen informaatio on koodattu geeneihin. Elollinen maailma muodostaa jatkuvasti muuttuvan ja dynaamisen prosessin, jossa kehittyy uusia lajeja ja entisiä häviää. Dynamiikan takaa luonnonvalinta, joka tapahtuu kahdessa vaiheessa. Ensin kehittyy muuntumien sukupolvi, jonka varianttien kelpoisuus eli kyky sopeutua testataan toisessa vaiheessa kulloisessakin ympäristössä. Ympäristösuhteesta kehkeytyy kaksoissidos, kun yhtäältä evoluutio sopeutumien kautta muuttaa ympäristöä, ja toisaalta ympäristö vaikuttaa luonnonvalintaan. Elinkelpoisimmat jäävät henkiin periyttämään ominaisuuksiaan. Biologinen informaatio muuntuu turvallisen leppoisasti mittayksikkönään sukupolvet ja vuosituhannet.

Kulttuuri-informaation kantaja on aivot. Alati muuttuva ajatusten ja ideoiden informaatio matkustaa aivoista aivoihin tavalla, joka muistuttaa geenien evoluutiota. Ajatukset auttavat näkemään maailmaa tavalla, joka ei ole enää kiinni välittömässä ajassa, paikassa ja tilanteessa. Dramaattisimmillaan yksi uusi ajatus voi muuttaa koko näkemisen tavan. Ei ihmismieli helpolla taipunut välittömän havainnoin vastaisesti oivaltamaan, että se on maa joka kiertää aurinloa eikä päinvastoin. Mutta kun se kerran oli tapahtunut, ei ollut myöskään enää paluutta aikaisemaan "viattoman" ymmärryksen tilaan.

Kulttuurikehitys on johtanut eristyneiden yhteisöjen kuroutumiseen kiinni maailmankylään ja näkyy mm. kielikirjon vähenemisessä. Kulttuurit syövät toisiaan maapalloistumisen ja vuorovaikutuksen lisääntyessä. Toisaalta perusmekanismina on kulttuurinen luonnonvalinta, joka on johtanut yhä monimutkaisempiin ja keskinäisriippuvampiin kulttuurisiin instituutioihin kuten YK ja ihmisoikeuksien julistus.

Kolmaskin informaatiovirta on syntymässä. Informaatio siirtyy, syntyy ja kehittyy yhä autonomisemmin ihmisen ulkopuolella. Eksosomaattisessa informaatiossa on kaksi ominaisuutta, joista vasta jälkimmäinen oikeuttaa puhumaan itsenäisestä informaatiovirrasta: ensimmäinen on informaation tallennus ja jälkimmäinen informaation käsittely. Siihen tarvitaan keino- eli tekoälyä.

Tekoälysovellusten määrä ja moninaisuus lisääntyy sitä mukaa kun digitaaliset tieto- ja havaintokannat täydellistyvät ja tulevat kytketyiksi toisiinsa. Vielä 80-luvun puolivälissä maailman telekommunikaatiosta 90 prosenttia oli puhetta. Neljännesvuosista myöhemmin ei-humaanin datan osuus on moninkertaistunut. Informaation vaihdanta ei enää rajoitu ihmisten väliseen viestintään vaan yhä useammin ihminen on vuorovaikutuksessa tietokoneen kanssa. Nopeimmin informaation vaihto kasvaa kuitenkin koneiden välillä. Informaatiomäärät ja –nopeudet koneiden välillä ovat eri kertaluokkaa kuin ihmisen ja koneen välillä.

Ihmisen prosessointiongelmat liittyvät dekoodaus-prosessin (esimerkiksi lukeminen) ja muistin hitauteen ja riittämättömyyteen verrattuna konekapasiteetteihin. Tietokoneen laskentateho on moninkertainen ihmiseen verrattuna ja ero kasvaa koko ajan. Ulkoisen informaation eksponentiaalinen kasvu ja toisiinsa kytkeytyminen johtaa useiden visionaarien mukaan väistämättä jonkinasteiseen globaaliin tekoälyyn. Itseohjautuvat järjestelmät alkavat ruokkia toisiaan ja organisoitua ekologiseksi makrojärjestelmäksi.

Keinoinformaatio on kulttuurisen virran läpitunkema. Sitä kautta se on syntynyt ja kehittynyt. Samalla tavalla kulttuurinen informaatiopuro on muodostunut biologisen informaation kehityksen myötä. Jälkimmäinen teki edellisen mahdolliseksi. Kulttuurinen kuten myös tekoälyinen informaatiovirta voidaan luokitella autonomiseksi vasta, kun se on riittävästi irronnut lähtökohdastaan. Sen tunnusmerkki on autopoiesis, kyky synnyttää ja luoda uutta.

Suoranta ja Ylä-Kotola (2000) jatkavat Baudrillardin ja Goonatilaken ajatuksia luokittelemalla keinotekoisesti tuotettujen toimintaympäristöjen kehityksen neljään vaiheeseen, jotka siirtävät ihmiskunnan humanismin kulttuurista bioparadigmaan. Ensimmäinen vaihe on verkottuvan median kerrostuma, jolle on luonteenomaista ajan ja paikan rajoituksista irtautuva ja jatkuvasti runsastuva informaation tarjonta. Ensimmäiseen vaiheeseen limittyy toinen eli hypertekstuaalisen median vaihe, jolle on ominaista mediaosapuolten vuorovaikutuksen lisääntyminen. Kolmas sensomotorisen median vaihe käynnistyy, kun simulatiiviset prosessit kytketään hermojärjestelmiin ja sitä kautta aikaansaadaan "aitoja" aistikokemuksia.

Neljättä vaihetta Suoranta ja Ylä-Kotola nimittävät varsinaiseksi bioparadigmaksi, jota luonnehtii bioteknologian integrointi osaksi eliöiden ohjausjärjestelmää. Eliön kuten elämänkin määritelmä tulee ennen sitä uudelleen määriteltäväksi. Mutta ennenkuin kehitellään heidän ajaustaan pitemmälle, palataan vielä simulaatioon.

Simulaation yhteiskunnassa kaikesta tehdään läpinäkyvää, luonnollista ja reaalista. Baudrillard oli sikäli moralisti, että hän kuvasi simulaatiota virheellisenä tai epäaitona kopiona todellisuudesta. Kun todellisuus ja keinotodellisuus sekaantuvat menetämme yhteyden entisiin totuuksiin. Sen ilmenemismuotoja ovat sensaatiomedian ja internetin kilpailevat todellisuudet, joiden alkuperää ei enää pystytä jäljittämään. Mediatutkijat väittävät, että jo ensimmäset sarjakuunnelmat aiheuttivat sen, että ihmiset alkoivat käyttäytyä sarjojen henkilöiden tavoin. Jokaisesta perheestä, kaveripiiristä pystyi sanomaan, että ketä kukin muistutti sarjafilmien maailmassa. Oikea todellisuus siis alkoi matkia keinotodellisuutta, joka matki oikeaa todellisuutta. Pian mitään alkuperäistä ei enää pystynyt jäljittämään.

Toinen näkökulma tarkastelee simulaatiota Turingin periaatteen mukaisena teknisenä mallintamisena, jota voidaan lähestyä insinööritieteiden avulla. Jotkut fysikaalisen todellisuuden osat muistuttavat toisia todellisuuden osia. Kalliopiirros, valokuva, liikennemerkki ja ihmisen ajatuskin ovat tällaisia simulaatioita. Samankaltaisuus voi olla konkreettista vastaavuutta tai abstrahoitua, johon joudumme turvautumaan silloin kun todellisuus ei taivu muuten havaittavaksi.

Turingin periaatteen mukaan todellisuuden eri osat voivat yleisemminkin muistuttaa toisiaan. ”Yksi lopulliseen muotoon rakennettava (huoltoa ja kenties tarvittavaa lisämuistia lukuun ottamatta) fysikaalinen esine voi rajattomalla tarkkuudella kuvata tai matkia jotakin toista multiversumin osaa. Tämän esineen käyttäytymisten ja reaktioiden joukko vastaa täsmällisesti kaikkien mahdollisten fysikaalisten esineiden ja prosessien käyttäytymisten ja reaktioiden joukkoa.” (Deusch 1998) On siis mahdollista simuloida eläviä prosesseja universaalilla tietokoneella. Elävän prosessin simulaatio ei kuitenkaan ole sama asia kuin todellinen prosessi.

Virtuaalitodellisuuden todellisuus voidaan todistaa toistakin kautta. Ulkoiset kokemuksemme ovat viimeistä piirtoa myöten lumetodellisuutta, jotka omat aivomme tuottavat havaintoreseptorien syötteestä tai ilman sitä. Kaikki tietomme mukaan lukien epätodet uskomukset ja mielikuvituksen luomukset on koodattu ohjelmiksi, jotka tuottavat kokemamme maailman kuvauksen aivojemme lumetodellisuuden generaattorilla. Koska synnynnäiset tai oppimamme käsitteet ja teoriat eivät milloinkaan ole täydellisiä ja joudumme niillä kuitenkin keskeisesti kuvaamaan maailmaamme, kaikki tuottamamme todellisuudet ovat epätarkkoja.

Immanuel Kant todisteli, ettemme tavoita todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan se on aina jonkun tulkitsemana. Kohtaamme maailman vain mielen esityksinä, emme siis pääse suoraan kiinni niiden kuvaamaan kohteeseen. Toki samassa kulttuurissa kasvaneet ihmiset kokevat todellisuuden suurin piirtein samoin, sillä aistimuksen muodot ja niiden tulkinta on yhteistä. Platonin ideaoppikin korostaa kaikista todellisimpien olioiden eli ideoiden simulatiivista heijastumista havaitsemaamme todellisuuteen. Luolan varjoja lähemmäs autenttista todellisuutta emme pääse.

Koemme parhaimmillaankin ympäristön, joka on merkityksellisesti erilainen kuin ympäristö, jossa todella olemme. Aisti- ja liikuntavammaisten ryhmät poikkeavat ympäristökokemuksiltaan valtaväestöstä. Heille virtuaalitodellisuus voi merkitä todellista elämänlaadun muutosta, kun muuten tavoittamattomat arkikokemusten oppimisympäristöt tulevat mahdollisiksi. Jo nykyisellään yksinkertaiset pelisimulaatiot eivät erottele käyttäjiään kuten tekee niinkin keskeinen ja tärkeä oppimisen näyttämö kuin hiekkalaatikko. Sen oppimisleikkeihin ei useimmilla vammaisilla lapsilla ole asiaa.

Ymmärrämme, että maa jalkojemme alla on vakaa ja levossa, vaikka toisaalta tiedämme, että se liikkuu valtavalla nopeudella. Samanlainen harha on Deutschin (1998) mukaan se, että koemme sekä maailmankaikkeuden että minän yhdeksi. Käsitys tulee jollain aikavälillä muuttumaan. Ihmisen mieli on matkannut maapallolta aurinkokuntaan ja edelleen galakseihin. Nyt oppiva mieli on kvanttien oppitunnilla. Jukolan Jussilla on pänttäämistä ennenkuin kvanttilainen todellisuuskuva on omaksuttu. Vaikeusastetta lisää se, että poisopittavaa on paljon.
Jokaisella mielen löytöretkellä maailman tulkinta on muuttunut ja sen selitysvoima on lisääntynyt. Samalla aiemman selityksen ajatusta kahlitseva vaikutus on purkautunut. Monien maailmojen, monien minien ja monien hetkien oletus voi avata uusia mielien ekolokeroita. Pysyviksi turvapaikoiksi niistä on vain, jos todellisuus antaa sille oikeutuksen. Evolutionaarisesti on kyse emergentistä uudelleenorganisoitumisesta ylemmällä aiempaa monimutkaisemmalla tasolla, jossa osat integroituvat ’tottelemaan kokonaisuuden tahtoa’.

Tunnettu virtuaalitodellisuuden esimerkki on lentosimulaattori, joka on vielä yksinkertainen lumetodellisuuden generaattori. Sekin kykenee jo manipuloimaan aistejamme niin, että koemme annetun ympäristön todellisen ympäristömme asemesta. Kun painamme kaasua moottorin pauhu jylisee kipukynnykselle ja ohjaajan penkki alkaa täristä tuhansien hevosvoimien tehosta. Lähtöön siirryttäessä ohjaaja tuntee kiihdytyksen paineen kehossaan. Deutsch pysähtyy pohtimaan vain yhtä asiaa, johon nykysimulaattorit eivät pysty. Ns. vapaan pudotusliikkeen painottomuutta ei kyetä toteuttamaan. Tuokin ongelma poistuu, kun aistiemme koodit on avattu ja kehitetty hermojen ärsyttämiseen soveltuva tekniikka. Silloin hermosignaalit kyetään tuottamaan niin tarkasti, etteivät aivot kykene erottamaan niitä aistien lähettämistä signaaleista. Lumetekniikka on silloin täysi-ikäistä.

KOHTI BIOVALTAA

Kuten edellä todettiin Suoranta ja Ylä-Kotola ovat luokitelleet teknologisesti tuotetut aisti- ja oppimisympäristöt neljään vaiheeseen, jotka samalla siirtävät ihmiskunnan humanismin kulttuurista bioparadigmaan. Bioparadigmalla tekijät tarkoittavat jatkuvasti keinotekoistuvaa yhteiskuntaa, jossa ”koko elämä saatetaan muuntelun, suunnittelun ja laskelmoinnin piiriin”.

Ensimmäinen vaihe on (1) verkottuvan, integroituvan ja moninaistuvan median kerrostuma, jolle on luonteenomaista ajan ja paikan rajoituksista irtautuva, jatkuvasti lisääntyvä ja hajautuva informaation ja oppimismahdollisuuksien tarjonta. Huomiota kiinnitetään eritoten tietoverkkojen sisältöihin ja käyttöliittymiin. Internet ja tulossa oleva digitaalinen televisio ovat keskeisiä, mutta myös median käsite laajenee monenlaisten palvelujen käyttöön. Tärkeitä poliittis-pedagogisia kysymyksiä ovat sisältöjen jakelun avoimuus ja yksilöllisten oppimispolkujen tuki. Useimmat oppimisympäristöratkaisut ovat edelleen konventionaalisia ja tukeutuvat perinteisten oppimisinstituutioiden toimintalogiikkaan.

Ensimmäiseen vaiheeseen limittyy toinen eli (2) interaktiivisen ja hypertekstuaalisen median vaihe, jolle on ominaista mediaosapuolten vuorovaikutuksen lisääntyminen. Oppimisympäristöjen suunnittelussa otetaan silloin huomioon oppijoiden keskinäinen vuorovaikutus. Runsaasti huomiota kiinnitetään edelleen teknologisiin ratkaisuihin ja informaation tuottamisprosessiin, jossa tietoa tuottavat (oppilaitokset), jakelevat (mediat) ja kontrolloivat (hallinto) instituutiot ja niiden yhteispeli on keskeistä. Suoranta ja Ylä-Kotola arvelevat vuorovaikutuksellisuuden kuten hypertekstuaalisuudenkin merkitystä liioitellun. Tässä kohtaa herrat saavat ehkä tarkistaa käsityksiään. 2010-luvun alussa sosiaalinen media sekä vuorovaikutuksellistaa että hypertekstualisoi tuntemiamme ja kokemiamme maailmoja huimalla vauhdilla. Sitä vauhtia ei ainakaan hillitse se, että kolmas vaihe on jo käynnissä sekin.

Kolmannessa (3) sensomotorisen median vaiheessa päästään mediahierarkkisen sarjan huipulle: ensin oli ja on kuva, sitten liikkuva kuva, liikkuva audiovisio, liikkuva audio-3D-visio, audio-3D-visiomotorinen media ja viimeiseksi siis sensomotorinen media. Kolmiulotteiset käyttöliittymät ovat lähivuosina tulollaan tietokonekapasiteetin ja digitaalisen television vauhdittuessa. Kolmiulotteisuus kiihdyttää immersiota eli keinotodellisuuteen uppoutumista, joka syvenee kun visiomotorinen mediaväline reagoi aidonkaltaisesti ihmisen ruumiinliikkeisiin. Audiovisiomotorinen väline tuottaa myös ääntä ja viimein multisensomotorinen media kytkee välineen kaikkiin aistimuksiin (myös tunto-, maku- ja hajuaistit). Tässä vaiheessa lentosimulaattorikin on viimeistä piirrettään myöten valmis. Pääsemme halutessamme kokemaan lentokoneen sakkaamisen ja vapaan pudotuksen kauhun hetket elämän siitä kokemuksesta tuhoutumatta.

Näkyvissä on ihmisen ympäristösopeutumisen uusin murrosasetelma, kun ulkoisen ympäristön lisäksi vaikutetaan myös sisäiseen ympäristöön. ”Tulevaisuuden kulttuuriteollisuuden utopia on juuri puuttuminen ihmiseen, ihmisen muuttaminen.” Science fictioneiden kyborgit -- bioteknisesti parannetut ihimset -- astuvat keskuuteemme. Neljättä ja viimeistä näkyvissä olevaa vaihetta Suoranta ja Ylä-Kotola nimittävät (2000) (4) bioparadigmaksi, jota luonnehtii bioteknologian siirtyminen ruumiiseen keinotekoiseksi osaksi eliön ohjausjärjestelmää. Lähitulevaisuudessa ja osittain jo tällä hetkellä joitakin ihmisen yksinkertaisimpia osia voidaan korvata keinotekoisilla osilla (esimerkiksi keinosydän, keinonivel ja tekokuuloelin). Jatkossa organismien ja keinolaitteiden yhdistelmät kehittyvät varsinaisiksi kyborgeiksi.

Toinen eettisesti vieläkin haastavampi kehitysnäkymä liittyy organismin biokemiallisten mekanismien säätelyyn, joilla tulee olemaan oppimisen kannalta merkittäviä seuraamuksia. Esimerkiksi oppimisen sosiaalis-psyykkisiä torjuntoja kyetään jo nyt ohittamaan psyykenlääkkeillä. Geneettisen manipulaation areena räjähtää etenkin, kun ihmisen ja muiden organismien genomit on peruskartoitettu.

Jos Daniel Dennett on oikeassa, niin ihmisen mieli ei sijaitse yhdessä paikassa. Hermojärjestelmä on evoluution myötä ohjausjärjestelmää myöten äärimmäisen jakautunut. Hermosto pystyy tekemään miljoonia päätöksiä eri puolilla organismia. Kehittyneiden eliöiden mieli ei sijaitse missään paikassa erityisesti, ei aivoissakaan. Silloin on absurdia ajatella, että korkeamman tason biologis-kulttuurista toimintaa voitaisiin yksi-yhteen manipuloida geneettisesti. Tällaisen toiminnan edellytyksiä voidaan sen sijaan manipuloida. Se askare on jo alkanut kuten Goonatilake on ennustanut.

Kolme informaatiovirtaa ovat hitaan evoluutioprosessin myötä irtautuneet toisistaan. Informaatiovallankumouksesta voidaan puhua, kun informaatiovirrat alkavat peukaloida toisiaan. Siitä on kyse, kun ihminen käyttää tekoälyisiä ratkaisuja muuntaakseen omaa perimäänsä.

Näihin aikoihin asti elämän muodot ovat monimuotoistuneet. Geneettisesti, mutaatioiden kautta ohjautuva, ja eliö-ympäristö –tasolla määräytyvä evoluutio on tuottanut eristyneissä ympäristöissä erilaisia elämisen muotoja, jotka sittemmin on saatettu vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Sama koskee olemisen kulttuurisia muotoja. Erilaistuvien elämänmuotojen kehittyminen ja runsastuminen on ensimmäinen evoluution megapiirre. Sen rinnalla eliöt ja eliöympäristöt ovat jatkuvasti monimutkaistuneet. Se on toinen megatrendi.

Globalisoitumisen ensimmäisessä aallossa eliöiden, aiemmin isoloitujen ympäristöjen ja kulttuurien vuorovaikutus on vähitellen lisääntynyt ja johtanut kilpailuun, keskinäisriippuvuuteen ja vuorovaikutukseen, joka on kolmas megatrendi. Nähtäväksi jää missä määrin se johtaa eliömaailman monimuotoisuuden vähentymisen ohella kulttuurisen kerroksen ohenemiseen kuten on ennusteltu? Saattaa olla, että lähikehitys on tässä suhteessa ristiriitaista.

Informaatiovirrat kommunikoivat toistensa kanssa. Esimerkiksi eksosomaattisen informaatiovirran rakennemuutokset vaikuttavat ympäristömuuttujina sekä neurokulttuuriseen että biologiseen informaatiovirtaan kuten myös välillisesti fyysiseen ympäristöön. Informaatiovirtojen keskinäinen vuorovaikutus on Goonatilaken mukaan vahvistumassa siinä määrin, että voidaan puhua eräänlaisesta informatiivisesta hypersyklistä, kun aikanaan eriytyneet informaatiovirrat näyttävät näkyvissä olevassa tulevaisuudessa uudelleen yhtyvän. Kehitys ei jätä ihmistä koskemattomaksi.Eri asia onko tulossa koneihminen, ihmiskone vai Ihminen versio 2.0?

Kuva: Jet Safi http://www.flickr.com/photos/jef_safi/482806507/

"L'illusion ne s'oppose pas à la réalité, elle en est une autre plus subtile, qui enveloppe la première des signes de sa disparition."

The illusion is not opposed to reality, it is another one more subtle, which wraps the first with the signs of its disappearance.

( Jean Baudrillard - 1998 - Photographies - ed. Descartes & Cie)

Suoranta Juha ja Ylä-Kotola Mauri (2000) Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa. Porvoo. Wsoy.

Todellisuuden lumettamana

2010-02-04T14:19:00.005+02:00

Mistä tiedän, että joku asia on oikeasti olemassa? No aistimalla ja kokeilemalla tietysti! Varmuutta voi lisätä vertailemalla omaa havaintoa ja kokemusta toisten kokemuksiin. Joskus matsaa, toisinaan ei. Paha pulma on siinä, ettei aistihavainto välity meille suoraan vaan tulee kutsumatta ja tulkittuna. On ilmeistä että talebanien ja Wall Streetin pörssivälittäjien tulkintamasiinassa on merkittäviä eroja, jotka eivät näy aivokuvassa.

Havaintopsykologi ei todista sitä, ettei asioita ja todellisuutta ole olemassa, mutta tulee osoittaneeksi sen, ettei universaalia yhteistä maailmaa ole olemassa. Välillisesti se uhanalaistaa itse todellisuudenkin. Mitä muuta tosi todellisuus on kuin yhteistä ymmärrystä siitä, mitä oleva ja asiat ovat. Kun heitetään filosofit todellisuuskehiin, katoaa muutakin kuin yhteinen käsitys siitä, mitä maailma on ja miten se toimii.

Filosofien jäljiltä voit hukata todellisuuden lisäksi myös itsesi, ainakin jos itse merkitsee samaa kuin identiteetti. Ranskalainen strukturalisti Jacques Derrida totesi eräässä haastattelussaan, että jos identiteetti on olemassa, se olisi takuuvarmasti jo löydetty. Sen verran paljon etsintäjoukkoja on ollut liikkeellä viime vuosikymmeninä. Tätä umpihankea ei nyt tarvota tätä heittoa pitemmälle vaan jatketaan vanhemmasta traditiosta.

Descartes on filosofihyväkäs, joka harhautti vuosisadoiksi uskomaan sitä, että kun ihminen mitä ilmeisimmin ajattelee (muutenhan tätäkään ei raapusteltaisi), hän on siis olemassa. Asioista ja muusta todellisuudesta kartesiolainen todistus ei valitettavasti sano paljoakaan. Ajatukset saattavat olla laatua "mitä sattuu". Descartesin päässäkään ei tiettävästi ollut muuta kuin polynomiyhtälön ratkaisukaavoja. Mistä sitä paitsi tiedämme, oliko hän itsekään olemassa? Koko juttu voi olla pelkkä salaliitto, joihin tutkitusti uskoo puolet amerikkalaisista. Hyvinä satovuosina paljon useampikin!

SALALIITOT, UNET JA KEMIA KOPIOIVAT TODELLISUUDEN MONEKSI

Mentaalimalli salaliitoista vääristää kuvaamme todellisuudesta. Suuresta lännestä yleistetty vääristymäarvio on 50%, vaikka niitäkin on, joiden mielestä oikea prosenttiluku on sata. Olemme luontaisesti taipuvaisia näkemään toisten -- koskee erityisesti pomoja ja alaisia -- toiminnassa tarkoituksellisuutta, jota toimijat itse eivät tunnista.

Takaisin asiaan, jota ei siis ehkä ole olemassa! Ulosmitataan todellisuudesta ensin kaikille tutut epäasiat, sellaiset kuten unet. Tiedämme että ne eivät ole totta, mutta kesken unta sitä on mahdoton havaita muuta kuin nipistämällä itseään. En ole tosin kuullut kenenkään sitä unissaan tehneen. Mistä helkkarista johtuu, että saatan havahtua unesta hiestä märkänä? Kai siitä että keho -- ainakin autonominen hermosto -- menee unen halpaan. Se pitää unta totena, ehkä se onkin -- valveillatodellisuuden rinnalla? Moniko näkee unia? Karkea arvioni on 100%.

Unen lievempi muoto on unelmointi. Ihminen elää puoli ikäänsä rakastuneena milloin kehenkin tai mihinkin. Rakastuneen maailma on tunnetusti vino. Anoppikin menee täydestä. VR:n aikataulut harmittavat vain, jos sen takia myöhästyy treffeiltä. Elämä on kihelmöivää odotusta, kynttiläillallisia, sänkykamaria ja elokuvia. Elokuva se muuten vasta harha onkin, käsikirjoittajan vääntämä nopeutettu illuusio siitä, että elämässä olisi joku juoni ja tarkoitus. Ei sellaiseen usko kuin Hegel ja valtionkirkko, jonka jäsenten taas tiedetään uskovan johonkin ihan muuhun.

Unelmoinnin vastapooli on masennus. Masentunut ihminen näkee asiat aivan päinvastoin kuin unelmoija. Siiinä missä halu ohjaa rakastunutta, haluttomuus masentunutta. Mikään ei tunnu, maistu eikä kiinnosta. Asiat näyttävät olevan olemassa, mutta "who cares". Voimat ovat niin vähissä, ettei jaksa edes ärsyyntyä tai kyynistyä, jotka ovat oivia keinoja erota todellisuudesta nekin. Diagnosoituja masentuneita on Suomessa 5-6% ja epävirallisia kaksinkertainen määrä. Epävirallisen osan voi eliminoida, koska masennus haittaa nukkumista ja sitä kautta unien näkemisen harhaa.

Sitten ovat vielä elämän arjen ja pyhän moninaiset kemikaaliharhautukset. Asiat näyttävät erilaisilta, kun ne hörpitään Koskenkorvan kera, tai imaistaan elämys parin kokaiiniviivan kanssa. Vuonna 2008 Suomessa ryypättiin alkoholia per henkilö 8,5 litraa. Se on viisi kertaa enemmän kuin vuonna 1960, aikana ennen keskioluen vapauttamista. Päihdetutkija Esa Österbergin arvion mukaan Suomessa 20% miehistä ja 10% naisista juo yli viikottaisen riskirajan, joka on naisilla 16 ja miehillä 24 annosta. Huumeiden viihdekäyttö on parin prosentin luokkaa. Yhteenvetona todettakoon, että kemikaalit peittävät ja vääristävät maailmanmenoa ehkä n. 16 prosentin osalta, kun sekakäyttö otetaan huomioon.

Salaliitot, unelmoinnit, masennukset ja kemikaalikokkelit kertovat välillisesti siitä, että vaikka todellisuus olisikin oikeasti olemassa, sitä ei ole kukaan katsomassa, kuulemassa tai haistamassa sellaisenaan. Silti mielemme elää edelleen karsinassa, jonka naiivina johtoideana on, että oikeat asiat, vastaukset ja totuudet ovat olemassa. Ja kun parempaakaan ei ole tarjolla, ylennämme itsemme -- useimmiten huomaamattamme -- niiden omistajiksi. Siitä seuraa karmeaa jälkeä työpaikoilla, kouluissa ja kapakoissa. Työtapaturmia ja liikennevahinkoja on opittu vähentämään, tätä tautia ei.

Niille epäuskoisille, jotka vielä inttävät vastaan, tyrkkään kaavan, joka on johdettavissa edelläolevasta. Se osoittaa, ettei yksiulotteista todellisuutta ole olemassa tai jos onkin niin siitä ei kannata välittää. Suhteemme todellisuuteen on liian harhainen. Parempi on ottaa käyttöön oppi monista näkökulmista ja ehkä hyppysellinen "joukon viisautta", jonka mukaan monet havainnot lähestyvät itsenäisinä ja yhdistettyinä parasta mahdollista arviota.

Tällainen joukonviisauden harjoitus ei ole helppoa, jos jotkut havainnot ovat syystä tai toisesta arvokkaampia kuin toiset. Niin tapahtuu väistämättä hierarkioissa, joita toistaiseksi ylivertainen enemmistö (työ)yhteisöistä on. Vapaasti muotoutuvat verkot ja verkostot eivät siedä hierarkiaa ollenkaan, vaan pakkosidokset purkautuvat heti kun se on mahdollista. Ainoa organisoitumisen tapa on itseorganisoituminen, jonka johtava idea ratkaisee, kuinka pysyvä ja sisällökäs tällainen ameebamainen verkosto-organisaatio on.

"KAAVA": MONTA TODELLISUUTTA ON ENEMMÄN KUIN YKSI

Niin se kaava. Elämä (E) on S + U + R + M + P = T2, jossa S = salaliitto, U = uni, R = rakkaus, M = masennus, P = päihde ja T = todellisuus). Elämän objektiivisen peittävät subjektivoivat tekijät summattuna nostavat todellisuuden toiseen potenssiin. Kvanttifyysikot luultavasti panisivat vielä paremmaksi. Todellisuuksia on vielä enemmän.

Kvanttityöyhteisöissä todellisuuksia on sallitusti useita. Ne tuovat mukanaan kaaosta ja hajoamista, mutta niistä maksetaan myös kelpo korvaus. Vain kaaosyhteisöt löytävät "outoja viehättäjiä" (strange attractor), joilla vanha järjestys menee uusiksi, ennen pitkää paremmaksi kuin entinen.

Eiköhän todistelu riitä objektiivisen (media)teorian lopulliseen hautaamiseen. Jos tosi on olemassa niin se on sitä korkeintaan skaalautuneesti kuten sumeassa logiikassa. Tiedostusprofessori (ei ole kirjoitusvirhe!) Pertti Hemanus -- jota itseään tuskin kukaan hairahtui pitämään objektiivisena -- kirjoitti aiheesta aikoinaan suositun tai ainakin luetun akateemisen oppikirjan, jonka mukaan yksi ja nyt vallassa oleva sukupolvi oppi navigoimaan tässä maailmassa. Hemanus ja kollega Nordenstreng kirjoittivat myös indoktrinaatiosta, joka on tyystin unohtunut termi. Sillä tarkoitetaan piilovaikuttamista tai vivahteikkaammin ilmaistuna piilosumutusta, jolla peitetään koettua todellisempi todellisuus.

Kulttuuri, Kansainvälinen internationaali, Elinkeinoelämän keskusliitto tai monikansalliset yhtiöt peittävät meiltä ymmärrettyä todemman todellisuuden. Alamme elää muka-elämää kaikenmaailman ostoparatiiseissä toteuttaen indoktrinoijan suurta suunnitelmaa, joka EK-versiossa mutatoi ihmisen vähän kerrallaan pelkäksi kuluttajaksi. Tuotannontekijänä häntä ei enää kauan tarvita, kun kiinalaisten, robottien, kyborgien ja avatarten armeijat täyttävät verstaat ja pajat.

Tarina kiertyy tässä kohtaa umpeen. Indoktrinaatiossa tuoksahtaa eurooppalainen versio salaliitosta. Jossain on porukka, jonka duuni on saada meidät vieraantumaan todellisuuden lisäksi aidosta itsestämme. Sellainen jengi olisi hyvä, konkreettinen mutta myös tarpeeksi epämääräinen vastustaja. Foucault vei ajatuksen astetta pitemmälle lainatessaan Jeremy Benthamilta ajatuksen Panopticon-arkkitehtuurista, joka kätkee vallan mutta tekee vallattomat näkyviksi. Mutta siitä toisella kertaa.

Loppuyhteenveto! Todellisuus ei ole olemassa, tai jos onkin, niin ei pitäisi olla, ainakaan yksikössä. Kaikenlaista sotkua olisi vähemmän, jos herkistyisimme valmiiden todellisuustotuuksien sijasta tutkimaan ja ihmettelemään, etsimään ja epäilemään sekä lopuksi sopimaan tai sovittelemaan. Mitä muuta varten ihmisille olisi annettu puhekyky ja kirjoitustaito? Valmiiden totuuksien toitottamiseen vai? Rasittavaa ja työlästä se olisi, mutta mitä muutakaan ajan rattoa sitten on, kun kyborgit ja robotit tekevät hommat?

Kuvat: House Photography http://www.flickr.com/photos/housephotography/

Vapautuksen teleologiaa

2009-11-04T18:31:00.009+02:00

Teleologia (kreik. telos, "lopputulos"; logos, "oppi") merkitsee tarkoituslähtöisyyttä ja päämäärähakuisuutta.

Aristoteleen mukaan kaikella olevaisella on oma luontonsa, jota se pyrkii mahdollisimman hyvin toteuttamaan. Kaikki oliot kuten ihmiset ja ihmisten yhteisöt pyrkivät kohti niille maailmassa kuuluvaa paikkaa ja päämäärää. Päämäärä on tällaisessa maailmassa teon ja toiminnan syy. Maailma on kuin suuri teleologinen systeemi, jossa jokaisella on oma luonnollinen tilansa ja kaikki liike on pyrkimystä tuon oman tilan täyttämiseen. Koululla on tässä systeemissä oma paikkansa, mutta onko se hukannut tarkoituksensa kuten jotkut väittävät ja jos on niin miten se palautetaan?

Ivan Illich oli ristiriitainen mies jo lähtökohdiltaan! Vuonna 2002 kuollut juutalainen tiedemies ja katolinen pappi kamppaili aikuisen ikänsä manipuloivaa ja totalitaariseksi kokemaansa teollisuusyhteiskuntaa vastaan. Hänen pääkritiikkinsä kohdistui kulutusyhteiskuntaan, jossa kaikki arvot institutionalisoidaan ja muutetaan tavaraksi. Moderni maailma alkoi hänestä muistuttaa yhä enemmän aidattujen asiantuntijuuksien territorioita, joista kukin puolustaa linnoitustaan viimeiseen lobbariin asti privilegioin ja regulaatioin. Normikansalaiselle jää siinä pelissä käteen uusavuttomuuden mustapekkakortti.

Asiantuntijavalta

Kun rahat loppuvat varataan aika asiantuntijalta. Kun ihmissuhde rikkoutuu tai tulee muuten paha olla, hypätään toiselle asiantuntijalle. Joka käänteessä raha vaihtaa omistajaa. Mitä ylempi asiantuntija sitä korkeampi taksa. Suomalaiset on puoliksi pelastanut vain se, että meidän on niin vaikeaa pyytää apua toisilta, asiantuntijoiltakin. Kokonaan turvassa olemme vain omissa asiantuntijuuspilttuissamme. Ei ihme että monet meistä viettävät jo pitempiä aikoja asiantuntijuussiiloissa kuin "siviilissä".

Eksperttiydestä on tullut tärkein identiteetin luomisen voimavara. Ellei sitä ole, ajaudumme pulmiin itsemme ja toistemme kanssa. Vielä tuskallisempaa on löytää itsestään toinen tai toisesta itsensä. Asiantuntijuususkoa ruokkii moderni(n) rakentuminen, jossa instituutiot ovat irronneet alkuperäisistä tarkoituksistaan ja luoneet niiden tilalle uusia. Ulkoisella mittaamisella ja oleskelun intensiteetin arvioinnilla saadaan aikaan suorittajia, joiden keskeinen tehtävä ei ole tehdä työtä tai oppia, vaan olla työntekijä tai opiskelija tai ainakin näyttää siltä.

Koulussa instituution luonne näkyy parhaimmillaan ja pahimmillaan. Ei ollut sattuma, että Illich ikävi ensimmäisenä koulusysteemiin kimppuun 70-luvun alun pamfletissaan Kouluton yhteiskunta. Vähemmälle huomiolle jäi jatko, jossa hän käsitteli yhtä pyhiä ja valloittamattomia instituutioita kuten terveydenhuoltojärjestelmää ja energiahuoltoa. Uupumattoman elämänuurastuksen jälkeenkään hän tuskin onnistui edes naarmuttamaan niiden pintaa.

”Koulu johdattaa loputtoman kulutuksen myyttiin, joka perustuu ajatukseen, että kehitys väistämättä tuottaa jotain arvokasta ja että tuotanto nostaa kysyntää. Koulu opettaa meille, että opetus tuottaa oppimista, että läsnäolon tuloksena tapahtuu arvokasta oppimista ja että oppimisen arvo lisääntyy, mitä enemmän opetetaan ja että edelleen tämä voidaan mitata ja varmentaa todistuksilla”. (Sauren 2008) Sen seurauksena opetus vahvistuu, mutta oppimisen laatu heikkenee. Instituutiot vievät ihmisiltä pelitilan kuin häkä ilmasta hapen. "Itsensä hoitaminen on vastuutonta ja itseopiskelu epäluotettavaa, instituutioista riippumattomat ominaisuudet mielletään epäluotettaviksi.” (Illich 2004, Sauren 2008) Kansanvalistuksen pioneerit saarnasivat 30-luvulla itseoppimisesta oppimisen korkeimpana muotona. Nykyään se kuulostaa puuhastelulta kuten muukin itsetekoisuus. Toisin on kouluviisauden kanssa.

Koulu ohjaa valikointipelkoon, jonka seurauksena oppijat ehdollistuvat keräämään vaihdantaan soveltuvia suorituksia ja taitoja. Oppimisstrategiat muodostuvat laskelmoiduiksi. Välineellistymisestä seuraa, ettei työskennellä varsinaista tulosta varten, vaan kiitoksen, arvosanojen tai palkan vuoksi. "Koulu valmentaa siis oppilaat välinpitämättömyyteen työn konkreettista sisältöä kohtaan."

Sama asenne seuraa työelämään. Tätä mieltä oli Donald Broady käsitellessään koulun piilo-opetussuunnitelmaa, jota leimaa täsmällisyys, hiljaa istuminen, odottaminen, omien kokemusten pois rajaaminen, annettujen tehtävien suorittaminen, pitkäjännitteisyys sekä tarkan eron tekeminen työn ja vapaa-ajan välillä.

Zygmunt Bauman ilmoittautuu illichlaiseksi kuvatessaan aikamme ilmiönä sitä, miten ihminen opetetaan olemaan luottamatta omaan kykyynsä tehdä moraalisia valintoja ja päätöksiä. Se on omiaan vahvistamaan "asiantuntijan" tilausta. Moderni ihminen tarvitsee (moraalisen) auktoriteetin, joka kertoo miten on tai miten pitäisi olla. Kysymys on vallasta. Ihminen oppii olemaan valtaistumatta, antamaan vastuun itsensä ulkopuolelle.

Helsingin sosiaalitoimessa lasketaan tarkkaan aikaa, joka vietetään asiakkaan luona. Mitä vähemmän sen parempi. Suorituspaineita syntyy, kun yksillä hoitoaika saattaa olla kolminkertainen toisiin verrattuna. Vähemmän jos ollenkaan kysytään sen perään, kummassa asteikon päässä huomataan se, kuolevatko dementikkomuorin kukkaset kuivuuteen, jääkö roskis haisemaan tai kosketus viipymään iholla? Ihmisen hoitamisesta on tullut jotain ihan muuta kuin lähimmäistoimintaa. Kodinhoitajatuttavani kertoi vastikään olleensa kolmen päivän sairaslomalla johtajansa toivomuksesta, jotta yksikön suoritekeskiarvo olisi parantunut.

Suomi on luokkansa paras

Illich on kutkuttavalla tavalla oikeassa ja väärässä. Parempi olisi kyllä puhua näkökulmatotuudesta. Illichin kritiikki auttaa tunnistamaan kehitystehtäviä siinä, mikä vielä eilen toimi hyvin, mutta kenties ei tee sitä enää huomenna. Monille Illichin teksti on pamflettinakin liian härnäävää. Eikö ole kohtuutonta tyrmätä systeemiä, joka tuottaa maailmanluokan koulutusta ja terveydenhuoltoa? Mistä muusta kuin asiantuntemuksesta ovat syntyneet maailman pienimmät lapsikuolleisuusluvut ja maailman parhaat perusopetuksen oppimistulokset? Toki asiantuntemuksen lisäksi on tarvittu muutakin.

ykyperuskoulun juuret ovat 60-luvun koulutusuudistuksessa, jossa rinnakkaiskoulujärjestelmä vaihdettiin yhtenäiskouluun. Peruskoulun uudistusprosessi oli aikanaan mitä poliittisin ja kansalaiskeskustelluin. Mielet kuohahtelivat, vaikka itse eturintama opettajainhuoneineen rauhoittui yllättävän nopeasti. Oivalliset Pisa-tulokset kertovat uudistuksen onnistumisesta. Mielenkiintoista on myös aikajänne.

Kolmekymmentä vuotta sitten istutettu siemen kantaa satoa nyt! Tällaisten tutkimustulosten pulma on, että se on aina historiatietoa, joka perustuu eilispäivän päätöksiin, valintoihin ja tekemiseen. Näemme vasta jälkikäteen, missä kohtaa olisi pitänyt tehdä käännös ellei sitä osata ennakoida. Ajoituksen pelivara voi olla kapea. Jos käännät suuntaa liian aikaisin, voit pilata jotain siitä, mitä on jo saavutettu. Jos käännyt liian myöhään, on meidän vuoromme lähteä benchmarkkaamaan edelläkulkevia.

Suomalainen koulu tekee parhaansa ennakoidakseen hetken, jolloin suuntaa on vaihdettava. Tai ehkä strategiaa on osuvampaa kuvata vähittäisen suunnan tarkistamisen politiikaksi. Käännetään laivaa vähän kerrallaan mutta koko ajan. Opetussuunnitelmien perusteiden uudistamistyö on systemaattinen ja vakiintunut tapa huolehtia koulun tulevaisuudesta. Se perustuu laajakirjoiseen asiantuntija- mutta myös asianosaisuusvalmisteluun, joka kestää vuosia. Koulun ulkopuolisten asiantuntijoiden tehtävä on välittää tieto yhteiskunnan ja koulun muuttumistarpeista ja kouluasiantuntijoiden tehtävä kehittää koulu sisältä kestävällä tavalla vastaamaan kulloisenkin ajan haasteisiin.

Heikoin lenkki on asiantuntijuuden ja -osallisuuden laajentuminen kansalaiskeskusteluiksi ja poliittiseksi toiminnaksi. Se perusta nykykoulusta puuttuu. Muutoksen kohdatessa systeemi voi toimia kuin muurahaiskeko, joka toimintaympäristön muuttuessa ei kykenekään sopeuttamaan toimintatapojaan uuteen tilanteeseen. Opetussuunnitelmien uudistamiseen osallistuu viiden vuoden prosessin aikana asiatuntijoina ja asianosaisina yhteensä ehkä pienen kaupungin verran ihmisiä. Se on iso määrä suunnittelemaan, keskustelemaan ja ennakoimaan tulevaa kehitystä, mutta täysin riittämätön sellaisessa mahdollisessa tilanteessa, jossa pitää tehdä päätöksia isommista käännöksistä.

Murroksen muutoksissa tarvitaan leveä ja monensuuntainen keskustelu toisestakin syystä. Jos toimintaympäristön muutos ei tule ryminällä se tulee hiipimällä. Johanna Kallon tuore väitöskirja avaa hiipivään muutokseen yllättävän näkökulman, jossa on oma pullistumansa myös Illichin asiantuntijakritiikin suuntaan.

Globaalia asiantuntijatiedon kierrätystä

Kallo on perehtynyt siihen, miten OECD:n asiantuntijatyö niveltyy kansallisiin pyrkimyksiin. OECD:lla ei ole lainsäädännöllistä valtaa, mutta globaalistuvassa maaailmassa kosolti muita keinoja. Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestön laatimat arvioinnit ja suositukset yhdessä Euroopan unionin raporttien kanssa ovat tuoneet 2000-luvulla kansalliseen koulutuspolitiikkaan "pehmeitä lakeja" eli uudenlaisia hallinnan tapoja, joiden tavoitteena on vaikuttaa yhteneväistävästi jäsenmaiden lainsäädäntöön.

Väitöstutkimuksesta käy ilmi, kuinka OECD:n, EU:n ja Maailmanpankin koulutusohjelmat ovat lähentyneet toisiaan viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Siinä ei ole mitään itseisarvoisesti ongelmallista, mutta siinä on, millaisin prosessein kehitys kehittyy.

Kallo osoittaa, miten OECD:n vuonna 2006 julkaistua korkea-asteen arviointia on käytetty yliopiston rakenteellisen ja sisällöllisen uudistamisen perusteluna. Haastattelutietoihin perustuen hän pitää arviointeja subjektiivisina ja järjestön omien asiantuntijanäkemyksien kuvauksina. Ne näyttävät myös sisältävän vastaanottajamaan asiantuntijoiden (virkamiesten ja poliitikkojen) tilaamaa tietoa. Tältä osin asiantuntijatieto käy ikäänkuin rikastumiskierroksella maailmalla.

"Kansalliset sidosryhmät hakevat OECD:n arvioinneista tietoa, valikoivat OECD:n arvioinneista omien intressiensä mukaisia suosituksia ja muuntelevat järjestön väljästi määrittelemien suositusten sisältöjä eri poliittisiin asiayhteyksiin sopiviksi. Tyypillistä on, että OECD:n arviointi tilataan tukemaan suunnitteilla olevia kansallisia koulutuspoliittisia uudistuksia."

Ideoiden sisäsiittoinen kierrätys voi olla yhtä vahingollista kuin lapsenteko lähisukulaisen kanssa. Kallon mukaan vaarana on se, että (laki)uudistusten perustelu ulkoisilla syillä (kuten OECD:n arvioinnit, Euroopan komission tiedonannot, muiden maiden parhaat käytännöt, globaali kilpailukyky) ehkäisee keskusteluntarvetta kansallisella tasolla siitä, mihin arvoihin, ideologioihin ja päämääriin uudistukset perustuvat ja kuinka soveltuvia ne ovat kansalliseen toimintaympäristöön.

”Asiantuntijat ja asiantuntijakulttuuri tukeutuvat aina uusiin asiantuntijoihin. Asiantuntijoilla on taipumus kartellisoida itsensä luomalla ´institutionaalisia barrikaadeja´ -- esimerkiksi julistautumalla portinvartijoiksi tai valitsemalla itse itsensä avainrooleihin. Lopulta asiantuntijat kontrolloivat tietotuotantoa. He myös päättävät, mikä tieto on pätevää ja legitiimiä, ja keille on siihen pääsy.” (Finger ja Asún 2001) Huh, jos noin pitkällä ollaan! Miten toimia niin, ettemme menetä asiantuntijuuksien kiistatonta hyötyä, mutta vapautamme ihmiset toivomaan ja toimimaan.

Päämääränä seurallinen toiminta

Illichin mukaan asiantuntijat ja heidän instituutionsa muokkaavat kaikesta toiminnasta hyödykkeitä ja tuotteita. Oppimisen tuote on koulutus, jonka tuotannon asiantuntijat monopolisoivat. Oppimisesta on tullut hyödyke ja kuten kaikista markkinahyödykkeistä siitä on tehty taloudellisin termein niukka. Illich päätyy puolimarxilaisin äänenpainoin samaan käsitykseen kuin ystävänsä Erich Fromm. Olemisen (being) tilalle virtaa jatkuvasti lisää omistamista (having).

Virta käännetään takaisin omistamisesta olemiseen sangen yksinkertaisin Illich-periaattein. Ensinnäkin kaikille oppimishaluisille tulee avata pääsy oppimisresursseihin (kuten kirjastot, laboratoriot, museot, teatterit, työpajat ym.) missä tahansa elämänvaiheessa. Toiseksi tietäjille ja taitajille pitää tehdä mahdolliseksi jakaa osaamistaan niille, jotka ovat haluavat kehittää omaa osaamistaan eli oppia. Kolmanneksi luodaan osallistumismahdollisuus niille, jotka haluavat julkisesti argumentoida jonkin asian puolesta tai jotakin vastaan.

Keskeistä on vertaistoiminta, joka perustuu oppijoiden väliseen kommunikaatioverkkoon ja keskinäisauttamiseen niin että opetus pääsee muuttumaan niukaksi ja hinnoitelluksi tavaraksi. Taidot siirretään suoraan auttamishalukkailta osaajilta motivoituneille oppijoille.

Kun Illich kirjoitti kirjansa oppimisen verkoista ja verkostoista, ei nykymuotoista maailmanlaajuista internetiä ollut olemassakaan kuin ehkä ideana Platonin luolan seinällä. Hänen pääajatuksensa perustuukin ilman välittäjiä toimivaan kommunikatiiviseen oppimisverkkoon (learning web) sosiaalisena verkostona. Fyysisen tietoverkon mahdollisuus luonnollisesti vain vahvistaa oppimisverkon ideaa. Illichin ideat korostavat ei-formaalia (non-formal) ja informaalia (informal) oppimista ja koulutusta. Perusopetuksen ratkaisuksi siitä ei sellaisena ole. Virikkeitä siitä silti saa.

Illichin varhainen ratkaisuehdotus oli purkaa yhä välittyneemmäksi ja hierarkisemmaksi muuttuneen asiantuntijuuden linnoituksia ei-hierarkisella kanssakäymisellä. Elinaikanaan Illich ei päässyt näkemään toiveensa toteutumista, vaikkei koskaan toivosta luopunutkaan. Toivo-sanalla oli hänelle erityismerkitys. Hän kritisoi kulutusyhteiskunnassa sitä, että toivo muunnettiin siinä odotukseksi. Metaforisesti hän näki siinä pyrkimyksen institutionalisoida eli tehdä vaarattomaksi ihmiskunnan taakaksi päästetyt Pandoran lippaan taudit ja vitsaukset, jolloin samalla suljettiin ovi toivolta.

Illichin kouluopin taustaideoista väkevimpiä ovat ajatukset elinikäisestä oppimisesta (lifelong learning), oppimisyhteiskunnasta (learning society) ja teollisuuskoulun merkityksen hiipumisesta. Oppimisen pitäisi siirtyä kotiin, toimistoihin ja keittiöihin, ympäristöihin, joissa tieto asettuu suoraan ratkaisemaan ihmisten kohtaamia ongelmia. Ennen pitkää informaali koulutus alkaa muovata uusia instituutioita, joilla näyttäisi olevan paljonkin yhteistä pohjoismaisen vapaan sivistystyön kanssa.

Vaihtoehto kouluyhteiskunnalle edellyttää uusia instituutioita kuten suoraa pääsyä taitojen ja osaamisten lähteille. ”Kouluton yhteiskunta edellyttää informaalia lähestymistapaa … Meidän tulee löytää uusia keinoja oppia ja opettaa: kaikkien instituutioiden koulutuksen laadun täytyy nousta.” (Illich 1970)

Illich päätyi huutamaan ystävänsä Paulo Freiren tavoin vastatuuleen. Ääni oli iso muttei kantanut kauas. Kumpaakin voi pitää murroksen apostolina jos siitäkin syystä, että katolinen teologia muovasi heidän elämäänsä silloinkin, kun he sen hylkäsivät tai se hylkäsi heidät. Freiren aikakausikäsityksiä voi hyvin soveltaa Ivan Illichiin. Illich jos kukaan on häärännyt murroksen unilukkarina.

Uudet ajat vaativat uusien haasteiden ratkaisua, kun entiset keinot menettävät tehonsa. Sellaisena se on enemmän vapautuksen teleologiaa kuin teologiaa. Ihmiskunnan päämääräksi Illich asettaa "seurallisen" toiminnan kautta inhimillistymisen. Seurallinen toiminta mahdollistuu erilaisissa oppimisverkoissa ja kohtaamisissa, joiden vaihdanta ei perustu kulutusyhteiskunnan toimintadynamiikkaan. Oppiminen palautetaan ihmisen olemisen, ei omistamisen muodoksi.

Lähteet

Bauman, Z. 1993. Postmodern Ethics. Blackwell, Oxford, UK, Cambridge USA.
Broady, D. 1994. Piilo-opetussuunnitelma. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino.
Finger, M. & Asún, M. J. 2001. Adults Education at Crossroads – Learning Our Way Out. Leicester UK: NIACE, The National Organisation of Adult Learning. Internetissä http://books.google.fi/book
Freire, P. 1970. Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino Oy. 2005.
Illich, Ivan 1970. Deschooling Society. London: Marion Boyars Publishers LTD. 2004.
Illich, I. 1972. Kouluttomaan yhteiskuntaan, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otavan laakapaino.
Kallo, J. M. 2009. OECD education policy. A comparative and historical study focusing on the thematic reviews of tertiary education. Turun yliopisto. Internetissä http://domino.utu.fi/tiedotus/tiedotukset.nsf/0/cb45e564254c3bc7c225762e00317b8b?OpenDocument
Sauren, K-M. 2007. Oppimisverkot, silta koulutusyhteiskunnasta kasvattavaan yhteiskuntaan. Systemaattinen analyysi Ivan Illichin teoksesta Deschooling Society. ProGradu. Lapin yliopisto.
Saurén, K-M. 2008. Asiantuntijavalta – koulutettu mielikuvitus. Systemaattinen analyysi Ivan Illichin tuotannossa esitetystä köyhyyden modernisoitumisesta kulutusyhteiskunnassa. Lapin yliopisto.
Suoranta, J. 2005. Radikaali kasvatus. Tampere: Gaudeamus Kirja Oy. Tammer-Paino Oy.
Vähämäki, M. Johdatus filosofiseen ajatteluun. Internetix http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/fi/fi1/2_mita_on_olemassaolo_/13_aristoteleen_teleologia?C:D=gjgq.exLq&m:selres=gjgq.exLq .

Kompetensseilla uuteen aikaan

2009-10-11T08:43:00.016+03:00

Kuva: cc Squiggle Flickr http://www.flickr.com/photos/stephenr/96298465/sizes/o/

Uusi-Seelanti on niin toisella puolella maapalloa kuin olla voi. Kulttuurisesti se on lähempänä. Länsimaa mikä länsimaa, vaikka sijaitsisi missä ilmansuunnassa. Suomalaisen samaistumista helpottavat maantieteellinen ja väestöllinen mittakaava sekä maorit, jotka ovat kuin saamelaiset meillä. Uusi-Seelanti on sopivasti eri- ja samanlainen, se sijaitsee ikäänkuin riskittömällä mentaalisella lähikehityksen vyöhykkeellä. Siitä voi ottaa tai sinne voi viedä mallia.

Nuorena miehenä haikailin hetken tyttöystäväni kanssa siirtolaisuutta Uusi-Seelantiin. En muista että siihen olisi ollut mitään erityistä työntömotiivia. Uusi-Seelanti vaikutti enemmän vetovoimatekijöillään, eksotiikalla ja korkealla elintasollaan. Hommasin jo paperit Uusi-Seelannin Tukholman suurlähetystöstä, mutta siihen se sitten jäi. Silläkin saattoi olla vaikutusta, että vastavalmistuneille Suomen ja Skandinavian historian maistereille ei ollut tyrkyllä omaa maahanmuutto-ohjelmaa Wellingtonissa.

Aika ajoin Uusi-Seelanti pullahtaa suomalaisen median otsikoihin. Jotkut muistavat vielä, miten edellisen laman jälkimainingeissa Uusi-Seelannin uusliberalistinen valtio-oppi tuli monen suomalaisen uudistajatahon benchmarking -pyhiinvaelluksen ykköskohteeksi. Se jakso kesti aikansa niin siellä kuin meilläkin. Vallankumous söi lapsensa, kun huomattiin, etteivät kaikki ongelmat yhtä kautta ratkenneet.

Poliittiset suhdanteet unohtivat Uusi-Seelannin mediamarginaaliin, jossa se edelleen on, vaikka mahtavat maisemakuvat vilistävätkin sormusten herrojen seikkailujen myötä television ja näyttöpäätteiden ruuduilla jo kolmatta uusintakierrostaan. Otsikoiden takaakin voi löytää uutta benchmarkattavaa.

Viisi universaalia kompetenssia

Otsikoihin ei ole ylettynyt Uusi-Seelannin opetustoimen uudistus, joka astunee voimaan ensi vuonna. Siinä kuvataan viisi kompetenssia, joihin opetuksessa tullaan keskittymään. Ne ovat

(1) ajattelu,
(2) kielen, symbolien ja tekstin käyttö ja tuottaminen,
(3) itsehoito (itseyden ja minuuden rakentaminen),
(4) suhteet toisiin,
(5) osallistuminen ja vaikuttaminen.

Ajattelua tarvitaan luoviin, kriittisiin ja metakognitiivisiin prosesseihin, joilla saadaan tolkkua runsastuvaan informaatioon, kokemuksiin ja keskenään kilpaileviin ideoihin. Oivaltaminen, ymmärtäminen, ongelmanratkaisu ja päätöksenteko pohjaavat kaikki ajatteluun. Ajattelu-kompetenssin ydinenergia nousee intellektuaalisesta uteliaisuudesta.

Kieliä tarvitaan tiedon luomiseen, työstämiseen ja vaihtamiseen. Kielet, koodit ja symbolit ovat infromaation, ideoiden ja kokemusten esittämisen ja kommunikoinnin systeemejä. Ihmiset tuottavat kielten ja symboleiden avulla kaikenlaisia "tekstejä": kirjoitettua, suullista ja visuaalista, informaalia ja formaalia, informatiivista ja imaginääristä, matemaattista, tieteellistä ja teknologista.

Itsehoito (itsen tuottaminen) on hankala käännettävä ja yhtä pulmallinen selitettävä. Se on tekemisissä motivaation ja tekemis-orientaation kanssa. Kompetentti ihminen kokee itsensä kykenevänä oppimaan ja kehittymään yksin ja yhdessä tavalla, joka operationaalistuu myönteisessä minäkuvassa. Luottavaisuus itseen ja toisiin, voimavarasuuntautuminen ja yritteliäisyys kuvaavat kompetenssin lopputulemia.

Suhteet toisiin -kompetenssi perustuu tehokkaaseen ja onnistuneeseen vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa. Kompetenssin onnistumisen edellytyksiä ovat aktiivinen kyky kuunnella toisia, kyky erottaa erilaisia näkökulmia kulloinkin tarkasteltavaan ilmiöön, kyky jakaa ja tuottaa yhdessä (neuvottelu)tuloksia ja -päätöksiä .

Osallistumisessa on kyse aktiivisesta kiinnittymisestä yhteisöihin, joihin kuuluvat mm. perhe, koulu, kolmannen sektorin yhdistykset ja työyhteisöt. Yhteisöjen funktio vaihtelee oppimisesta ja työstä juhlimiseen ja vapaa-ajan viettoon. Yhteisöt voivat olla paikallisia, kansallisia tai globaaleja. Kompetenssiin lasketaan kyvyt toimia rakentavasti ja tuottavasti ryhmässä, verkostoitua ja verkottaa myös toisia ihmisiä yhteisöjen kehittämiseksi.

Uusi-Seelannin teesit vaikuttavat kestävämmiltä kuin monien muiden maiden strategiat, joissa korostetaan perinteisiä yksilökykyjä ja -taitoja. Taitojen vipuvarsin oletetaan yhteiskunnan lisäävän globaalia kilpailukykyään. Taitostrategioiden tähtäin on välineellinen, jos mittapuuksi otetaan kokonainen ihminen.

Vaikka kuinka yritetään tiivistää ominaisuusluetteloa vain ydintaitoihin niin luettelosta tulee pitkä ja osin ristiriitainen. Yksilön kannalta se voi olla halvaannuttava myös siksi, että kenenkään yksilön - lahjakkaimmankaan - on mahdotanta täyttää sen vaatimukset. Uusi-Seelannin malli kellistää nämä ongelmat. Se lähtee sekä yksilöstä että yhteisöstä, jossa hän elää ja vaikuttaa. Rivien välejäkään lukien siitä ei löydä sikäläisen EK:n puumerkkiä.

Tulevaisuudenkestäväksi Uusi-Seelannin mallin tekee eritoten se, etteivät opetussuunnitelman laadut ole oikeastaan ollenkaan aikariippuvia. Haarautuvien tulevaisuuksien murroksessa tällainen lähestymistapa on todennäköisesti paras mahdollinen. Yksikään kirjatuista viidestä ominaisuudesta ei tyhjene, kun murros on ohi ja edessä ovat toiset ajat.

Ai mitäkö ovat kompetenssit? Euroopan unionin komissio määrittelee taidon (skill) kyvyksi suorittaa tehtäviä ja ratkaista ongelmia, kun taas kompetenssi (competence) on kyky soveltaa onnistuneesti oppimisensa tuloksia tietyssä määritellyssä kontekstissa (koulutus, työ). Kompetenssi ei rajaudu vaan kognitiivisiin suorituksiin (teoria, käsitteellinen tai hiljainen tieto), vaan laajenee muihinkin funktionaalisiin ulottuvuuksiin kuten teknisiin ja sosiaalisiin taitoihin sekä eettisiin lähtökohtiin.

Kompetenssi-käsite kuvaa pyrkimystä purkaa kapeita taitoja ja asiantuntijuuksia painottava koulutusjärjestelmä suuremmiksi systeemisiksi kokonaisuuksiksi ainakin oppija- ja oppimiskokemuksena. Sellaisena se on ilman muuta tervetullut. Eri asia riittääkö viiden ominaisuuden lista kaikessa abstraktisuudessaan ohjaamaan ruohonjuuritason toimintaa. Se riippuu siitä, kuinka hyvin opettajat ja muu koulutushenkilöstö omaksuu kompetenssien taustalla ohjaavat ideat osaksi omaa ajatteluaan.

Kun niin on tapahtunut, ovat ajatkin todennäköisesti vaihtuneet. Ihmisten "käyttöjärjestelmä" (perususkomukset siitä miten maailma toimii) on päivitetty. Tieto- ja viestintäteknologian päälle ovat kerrostuneet uudenlaiset sosiaaliset toimintatavat (sosiaalinen ja yhteisöllinen media). Murrosajan kaaos alkaa hälvetä ihmisten päissä ja havainnot siitä, että näin yksinkertaisista asioistako tässä vain olikin kyse, lisääntyä.

Kuva 2: Uusi-Seelannin opetussuunnitelmamalli

Linkit

Uuden Seelannin avainkompetenssit http://www.keycompetencies.tki.org.nz
Kompetensseista ja taidoista http://www.21stcenturyskills.org

Lukion tienhaara

2009-09-24T11:17:00.005+03:00

Sammuvatko lukion valot? (kuva SFAntti www.flickr.com)

Ei tarvitse omistaa kovinkaan hääviä kristallipalloa, jos siitä näkee, että lukioissa tapahtuu isoja muutoksia seuraavan viiden vuoden aikana. Paineita tulee ylhäältä mutta vielä enemmän niitä tulee alhaalta.

Takana on kaksi peräkkäistä vuotta, jolloin nuoriso on äänestänyt ammatillisen koulutuksen puolesta. Suurempi osa ikäluokasta valitsee ammattiopiston kuin lukion. Tähän on koulutuspolitiikassa virallisesti pyrittykin, mutta silti kouluväkeä ahdistaa. Alasajofiilis lisääntyy, kun ikäluokat muutenkin pienenevät ja muuttoliike kiihtyy.

Kehitys vaikuttaa koko yhteiskunnan mielenmaisemiin. Lukiolla on suomalaisessa koulujärjestelmässä erityisasema. Sen riitit ovat väkevämmät kuin ehkä minkään muun instituution. Paradoksia on siinä, että suunta kääntyy juuri nyt, kun melkein kaikki suvut ovat saaneet oman ensimmäisen ylioppilaansa.

Lukioverkosto ohenee eikä vain syrjäalueilla. Isot kymnaasit yhdistyvät siinä kuin pienetkin. Entiset ökypitäjät pohtivat lukioidensa kohtaloa. Kyläkoulusyndrooma on levinnyt kirkonkyliin. Yhtäällä on syntynyt satelliittifiliaaleja, toisaalla pienet ovat pyrkineet ketjuttumaan, mutta mitkään tähänastiset patorakennelmat eivät tunnu pitävän. Opiskelijakato jatkuu, mutta kustannukset jäävät ja yksikköhinnat nousevat. Kaikkien kuntien kamreerit ovat jo tunnistaneet lukion ansan. Köyhtyvälle kunnalle se on yksi rahaloukku lisää. Ajatus uudelleenjärjestelyistä kypsymässä ja jalostumassa toiminnaksi!

Opettajien laskukone raksuttaa toisin. Opettajainhuoneessa lasketaan vuosia eläkkeellepääsyyn tai mahdollisuuksia ammatinvaihtoihin. Opettajien ammattijärjestön on hankala muodostaa yhtenäistä voimastrategiaa, kun kehityssuunta näyttää vääjäämättömältä. Pitää siis keskittyä turvaamaan opettajien asemat. Ilman positiivisia vaihtoehtoja siitä painista tulee puolustustaistelua tilanteessa, jossa parhaiden sotaoppien mukaan pitäisi siirtyä hyökkäykseen.

Iso tarjoaa turvaa, mutta harvoja se energisoi. Virtaa syntyy mahdollisuudesta tavoitella ja organisoida unelmia, pieniäkin. Trendien valtavirtaa syntyy siitä, että vain yksi ruuti on kuivaa. Silloin voi osuakin vain yhteen maaliin kerrallaan.

Lankeamme liian helposti väistyvän teollisen yhteiskunnan ajatusloukkuihin. Ei "paljon ja kaikille yhtä ja samaa" ole enää oikeassa teollisuudessa ollut kilpailuvaltti pitkään aikaan. Kuntaliiton metropolitutkimuksessa eräs asiantuntija määrittelee, että Suomessa luova luokka voi asua vain yhdessä paikassa! Tätä ajatusta jos lähtee jatkamaan, päätyy aika kummallisiin lopputulemiin!

Missä on tulevaisuusskenaario monien rinnakkaisten ja toisiaan täydentävien elämänmuotojen ja -sisältöjen maailmasta? Ymmärrämme ja hyväksymme biologisten elämänmuotojen rikkauden. Pitääkö kohta laatia direktiivejä sosiaalisten elämänmuotojen säilyttämisestä? Miltä kuulostaisi natura-humana-suojeltu Mäntyharjun lukio?

Fyysikoiden mukaan maailmankaikkeus jatkaa laajenemistaan, mutta tuntuu siltä että sosiaaliset sfäärit ovat matkalla mustaan aukkoon. Veikkaan että se reissu vielä kaduttaa ellei toisintekeminen ala kiinnostaa mutenkin kuin direktiivien kautta.

Mitä toisintekeminen sitten voisi olla. Ratkaisut lukion osalta ovat olleet jo jonkin aikaa olemassa. Murrosajattelua soveltaen kyse on vain siitä, ehtiikö uusien vasta oraalla olevien ideoiden vetovoima voittaa vanhojen instituutioiden työntövoiman ennenkuin lukio on purettu. Silloin sitä ei enää saa takaisin.

Kamreerilogiikka ohjaa kehitystä kohti suuruuden ekonomiaa. Jyväskylässä toisen asteen liittoutuminen on jo tapahtunut. Sama kuntayhtymä hoitaa sekä ammatillisen koulutuksen että lukiot. Päijät-Hämeessa Salpaus-liittoutuma on kattaa koko maakunnan, joskin vasta yksi lukio on mukana. Tällainen kehityssuunta tuntuu olevan myös STTK:n puheenjohtajan Mikko Mäenpään mielessä, kun hän ilmaisi huolensa lukion surkastumisesta (HS 23.9.2009).

Keskittymiskehitys ei ole toisintekemistä vaan pikemminkin "bisnes as usual" -trendin vahvistamista. Se miten tähän päädytään, selviää puolifiktiivisestä laskelmasta. Jatketaan esimerkkilukiona Mäntyharjua, vaikka tiedänkin siiitä aivan liian vähän. Käytän karkeita noin-lukuja esimerkinomaisesti. Niillä on kuitenkin todellisuuspohja ja itse laskuoppi on oikea.

Mäntyharjussa asuu 6600 ihmitä, joista 10 prosenttia kuuluu ikäluokkaan 15-24 -vuotiaat. Siitä ryhmästä puolet on lukioikäisiä eli 330. Jos oletetaan että puolet ikäluokasta valitsee ammattiopiston ja puolet lukion niin päädytään lukuun 115. Se ei ole kaukana nykytilanteesta (http://www.mantyharjunlukio.net). Jonkin verran opiskelijoita virtaa Mikkeliin ja kauemmaskin, mutta toisaalta lukiottamalta Pertunmaalta tulee korviketta. Viimeksi lakitettiin 22 ylioppilasta. Opettajia on nettisivujen mukaan 15, joista osa opettanee myös peruskoulun yläasteella.

Kamreerin debet-kredit-mustakantisesta selviää, että valtio maksaa Mäntyharjulle jokaisesta lukiolaisesta 7000 euroa per vuosi. Luku on valistunut arvaus, jonka voi tarkistaa tilastoista. Valtionosuus vaihtelee kunnittain 4.000-10.000 euron välillä. Sadan opiskelijan lukiossa kunnan kassaan kilahtaa silloin 700.000 euroa vuodessa. Viidentoista opettajan vuosihinta on noin 750.000 euroa, jos käytetään 50.000 euron keskikustannusta, joka on opettajapalkkaluokan kohdalla keskimääräinen laskupohja.

Vastaremontoidun lukion vuokra-arvoksi arvioin 200.000 euroa. Muitakin kuluja lukiolla on, mutta näistä jo pääsee kiinni siihen, että jokainen lukiolaisen menetys kouraisee syvältä. Kunta joutuu lisääntyvästi käyttämään omia verovarojaan lukion ylläpitämiseen.

Laskeva historiatrendi yhdistettynä pieneneviin tuleviin ikäluokkiin johtaa kohti "kamreerin vääjäämätöntä", mutta onko se? Kun yhtälöön lisätään tuleva aika laadullisin pohdinnoin, niin koko kuva voi muuttua. Viisi vuotta voi olla pitkä aika, jos toimitaan johdonmukaisesti. Siinä ajassa 1-3 opettajanpaikkaa (=palkkaa) vapautuu järjestettäväksi muulla tavalla. Etälukioaineistoja ja -tekniikoita on siihen yllin kyllin tarjolla.

Samassa ajassa ehtii myös liittoutua nin, että poistuvan aineenopettajan asiantuntijaresurssi saadaan korvatuksia vaikkapa Kangasniemen samankokoisesta lukiosta, jolle puolestaan tarjotaan jonkin toisen aineen asiantuntijuus. Etelä-Savon maakuntaliiton teettämän selvityksen mukaan useimmat maaseutulukiot selviävät taloudellisesti, jos ne saavat viidenneksen opetusresurssistaan verkon ja verkostojen kautta.

Tämä yhtälö ei ota huomioon vielä merkittävämpiä laadullisia muutoksia ja mahdollisuuksia, joiden pääsuunta on se, että valitsemalla yhden et enää valitsekaan jotain toista vaihtoehtoa pois. Lukion aine- ja kurssikeskeisyys tulee vähenemään ja muut oppimisen tavat lisääntymään riippumatta siitä, missä lukiossa opiskelet. Sosiaaliset kohtaamiset ja seikkailut eivät viiden vuoden päästä edellytä muuttamaan Mikkeliin, tai Helsinkiin tai kohta jo Lontooseen tai Pietariin! Se onnistuu myös Mäntyharjulla muulloinkin, kun kesällä jolloin Helsinki tulee sinne lomalle.

Muutoinkin voi käydä. Koko toinen aste saatetaan integroida yhtenäiseksi. Ajatus asuu ja viihtyy hyvin jo monissa päissä etenkin ammatillisen koulutuksen puolella. Lukion kehittämistyöryhmän esitys valmistuu ensi vuoden loppupuolella. Se laukaisee liikkeelle suunnitteluprosessin, jonka seurauksena opetussuunnitelman perusteet valmistunevat vuonna 2014 tai 2015.

Opetussuunnitelmauudistus tuonee mukanaan ohjausta vaihtoehtoisiin oppimisen tapoihin ja yhteistoiminnan muotoihin eri oppilaitosten (muidenkin kuin lukioiden) välillä. Opetussuunnitelman perusteet naulaa kehityksen raamit seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Sinä aikana lukio luo nahkansa ja uudistuu. Ellei niin tapahdu, yhtenäinen toisen aste alkaa näyttää todennäköiseltä ja ehkä yhä useamman mielestä myös haluttavalta.

Ihminen V2.0

2009-08-23T21:25:00.004+03:00

Jos tulevaisuus tuntuu puisevalta, niin takaan että tylsistyminen loppuu lukiessa Raymond Kurzweilin kirjoja. Kurzweil vetää nimensä mukaisesti tulevaisuuden lyhyeksi kuten pörssimeklarit tekivät tovi sitten toisenlaisille futuureille. Hän väittää, että jollemme itse niin ainakin lapsemme joutuvat kokemaan kovia, kun keinoäly vuonna 2030 ohittaa ihmisälyn ja johtaa valtavaan tekniseen muutosryöpsähdykseen. Voi olla, että silloin on rutiinia siirtää ihmisen tajunta tietokoneen kovalevylle ja päinvastoin? Ihan scifiä?

Eikä siinä kaikki. Kurzweil ottaa omat ajatuksensa tosissaan ja muuttaa niitä teoiksi. Hän kirjaimellisesti painii aikaa vastaan. Kaveri on kuusikymppinen ja varma siitä, että viidentoista vuoden sisällä elinikäproblematiikka on ratkaistu. Aikaraamin loppupäässä ikävuosia alkaa rapista lisää, kun tähän asti on voinut olla varma siitä, että jokainen eletty vuosi vähentää odotettavissa olevaa elinikää. Ray uskoo elävänsä vielä satoja vuosia, jos hänen terveiden elintapojensa projekti onnistuu. Hänellä on siis syynsä kuntoilla ja syödä terveysvaikutteisia pillereitään.

Kurzweil on keksijä, tiedemies ja futuristi, joka voisi elää sadat jäljellä olevat vuotensa pelkillä bestselleriensä koroilla. Miehen hurjalta kuulostavan "Ikälisän" salaisuus on geneettinen vallankumous, joka Kurzweilin arvion mukaan tapahtuu vuoden 2025 paikkeilla. Se on ensimmäinen kehityshyppy kahden muun sarjassa. Yhdessä ne johtavat ihmisen ja koneen lopulliseen pariutumiseen. Liitto ei ole enää sen jälkeen purettavissa.

Toinen kehityshyppy seuraa viisi vuotta edellisen perässä nanoteknologian kehityksen myötä. Silloin nanorobotit säntäävät verenkiertoomme torjumaan sairauksia ja vanhenemista. Kolmas aalto vihkii tietokoneen ja ihmisen toisiinsa vuoden 2045 paikkeilla. Silloin koneihmisen älykkyys on ehtinyt kasvaa miljardikertaiseksi nyky-sapiensiin verrattuna.

Kurzweil uskoo, että koneen ja ihmisen liiton seurauksena ihminen on enemmän kone kuin biologinen olento, mutta säilyttää silti inhimilliset piirteensä. Evoluution kannalta voidaan puhua uudesta lajista, jossa ensimmäisen kerran sekoitetaan biologinen, kulttuurinen ja eksosomaattinen informaatiolinja toisiinsa. Goonatilake (ks. blogijuttu) on pohtinut samansuuntaisesti suuria evoluutiolinjoja.

Goonatilaken tutkimustuloksiin perehtymisen jälkeen Kurzweil muuttuu hieman helpommin sulateltavaksi. Aikataulu kuulostaa joka tapauksessa hurjalta, mutta hänellä on siihenkin perustelunsa. Evoluutio etenee epäsuorasti ja hyppäyksittäin. Vaihe vaiheelta kerätään ensi muutoskapasiteettia, ja sitten se energisoidaan emergenttiin tasohyppyyn. Evoluutiokapasiteetin keräämisvaihekaan ei ole enää pitkään aikaan ollut tshehovilaista paritanssia tai suunnistusta rastilta toiselle.

Ray Kurzweil perustaa ajattelunsa teknologisen kehityksen eksponentiaalisuuteen. Tietotekniikka ei kehity lineaarisesti aikasarjana 1-2-3-4-5 jne vaan ennemminkin kertalukuhyppäyksin 1-2-4-8-16 jne. Tästä oivalluksesta hän on kehittänyt kiihtyvien tulosten teoriaksi (The Law of Accelerating Returns). Siinä Kurzweil laajentaa Mooren nimellä tunnetun lain muillekin teknologioiden alueille kuin tietotekniikkaan.

Kurzweilin evoluutioepookit

Kurzweil on helppo pitää verkkoajan kylähulluna. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Bill Gates pitää häntä parhaana tekoälyprofeettana aikalaistensa joukossa. Mediat kaiuttavat raflaavia singulariteettiteorioita. Vastikään Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla oli juttu Kurzweilin ideoista. Ylen Teema esitti keväällä dokumentin Kurzweilin tulevaisuuspohdinnoista. Tämän videon voit katsella myös Delfoi -yhteisön sivuilla tässä osoitteessa . Älä hermostu, vaikka videolta tulee ensi alkuuun parin minuutin verran aivan muuta tarinaa.

Kurzweililla on henkilökohtaiset syynsä kutsua tulevaisuus kylään etuajassa. Epäilen, että ikuisuusprojektista tulee vielä kovin arkisen tavallinen. Eivät hänen ajatuksensa muutoin niin mahdottomia ole kuin ensi katsomalta voi näyttää. Tulevaisuustutkijoiden kesken on enemmän kiistaa ajoituksesta kuin siitä, tapahtuuko teknologinen singulariteetti ylimalkaan. Singulariteetilla tarkoitetaan tässä tapauksessa hypoteesiä, jossa yli-inhimillinen tekoäly kiihdyttää teknologisen kehityksen ja sosiaalisen muutoksen niin nopeaksi, että singulariteettiä edeltäneet ihmiset eivät pysty enää ymmärtämään sen enempää nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakaan.

Daniel Quinnin oppinut gorilla Ishmael sen tietää. Yleisen ihmisäsityksen mukaan evoluutio päättyy ihmiseen, ja ihminen näyttää itse pitävän huolta siitä, että niin myös käy. Ishmael tarjoaa meille toista tarinaa toteutettavaksi. Sellaista, jonka mukaan maailma ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maailmalle.

Kun Ishmaelilta kysytään, pitääkö ihmisen sitten palata takaisin kerääjä-paimentolaiseksi päästäkseen tasapainoon, gorilla vastaa: "Se on typerä ajatus. Mutta ihminenhän kehuu olevansa kekseliäs laji. Joten alkakaa keksiä!"

Linkkejä

Wikipedia http://en.wikipedia.org/wiki/Raymond_Kurzweil (täältä löytyvät myös Kurzweilin kirjat)

Blackmore, S. (1998). Imitation and the definition of a meme. Journal of Memetics – Evolutionary Models of Information Transmission, 2. Saatavilla internetissa: http://www.cpm.mmu.ac.uk/jom-emit/1998/vol2/blackmore_s.html.
Dennett, D. (1995) Darwin´s Dangerous Idea.London. Penguin. Tower of Generate and Test.
Dennettin evoluutiotorni http://oraakkeli.blogspot.com/2007/11/test-of.html
Goonatilaken kuohuvat informaatiovirrat http://oraakkeli.blogspot.com/2007/10/kuohuvat-informaatiovirrat.html
Quinn, Daniel (1998) Ishmael, Tammi (ks. Ishmael -yhteisö http://www.ishmael.com)
Video Kurzweilin ajatuksista http://edelfoi.ning.com/video/prisma_-ihminen-v20 (huom. varsinainen juttu alkaa parin minuutin jälkeen)

Tuli käytyä vieraissa

2009-06-10T11:41:00.010+03:00

Harlene Anderson on viehättävä nainen kuten kuvasta näkyy. Siitä ja otsikon lupauksesta huolimatta en aio kertoa puolituhmaa tarinaa, vaikka olenkin ihastunut. Ihailun kohteena ovat nimittäin ajatukset.

Harlenen postmodernit ideat eivät ole minulle uusia mutta kiihko niihin on uusiutuvaa ja helposti herätettävää. Huomaa kyllä etten ole ensi kertaa käymässä vieraissa ajatuksissa. Ensimmäinen kerta taisi olla jo parikymmentä vuotta sitten. Silloin tutustuin "koulukuntaan", jonka jäseniä äärimmilleen pelkistettynä yhdistää ajatus ei-tietämisen keskeisyydestä (not-knowing) ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Mikään ei voisi olla kauempana silloisten kihlattujeni eli Suomen Koulujärjestelmän ja Opettajien Ammattiliiton ajattelusta.

Pitää varmaan selittää vähän lisää. Tällä kertaa Harlene Andersonin agendalla ovat yhteistoiminnalliset suhteet ja oppiminen (Collaborative Learning) työnohjauksen kontekstissa. Ympärillä Aulangon Tawastia -salissa on satakunta terapeuttia ja työnohjaajaa.

Seitsemän kohdan ohjelma

Harlene Anderson tiivistää filosofiset postulaattinsa seitsemän kohdan ohjelmaksi. Se ehkä selvittää, mistä ei-tietämisessä on kyse. Ensimmäinen kohta kuulostaa englannista käännettynä kummalliselta: ylläpidä skeptisismiä (maintaining skepticism). Siinä on kuitenkin yksinkertaisesti kyse siitä, että älä ota mitään itsestäänselvänä tai annettuna. Se on linjassa toisen kohdan kanssa, jossa Harlene varoittelee yleistämisen (eluding generalizations) vaaroista.

Kolmas kohta ottaa suhteen tietoon, joka on Harlenen ymmärtämänä perusolemukseltaan sosiaalinen vuorovaikutusprosessi (knowledge as interactive social process) yhtä lailla kuin kieli on luonteeltaan luova sosiaalinen prosessi (language as a creative social process).

Viides kohta lokalisoi arvokkaimman ja tärkeimmän tiedon lähelle (privileging local knowledge). Tiedosta ja kielestä näin kuvattuina kehittyy potentiaalisia muutosagentteja (knowledge and language as transforming), jotka saman tien vaikuttavat ihmisten tavalliseen arkielämään (everyday ordinary life).

Näistä lähtökohdista jälkimoderni terapeutti (työnohjaaja, opettaja, tutor, naapuri) kohtaa "asiakkaansa" (oppilaansa, kollegansa, ystävänsä) horisontaalisesti tavalla, jossa ei-tietämisen tila (not-knowing) tarkoittaa ennakko-oletusten putsaamista ja asettumista asemaan, jossa eksperttiys tai auktoriteetti ei pääse ohjaamaan kanssakäymistä kohti jotain ennalta-asetettua tai -tiedettyä.

Paradoksisesti tällaiseen kohtaamiseen liittyy iso annosa eksperttiyttä (relational expertise). Ilman varmaa tietoa, päämäärää ja auktoriteettiä tilanteeseen ja epävarmuuteen heittäytyminen se vasta ammattilaista vaatiikin!

Avoin kohtaaminen on ristiriitaista, kipeää ja palkitsevaa. On siedettävä epävarmuutta (uncertainty), paitsi omaansa niin myös epävarmuutta siitä, mikä on toisen osapuolen epävarmuuden ja määrittelemättömyyden sieto. Kaikesta pitäisi puhua ääneen (being public), jotta vastavuoroiselle etenemisellä on riittämiin energiaa (mutually transforming). Abstraktiotikkaille kiipeämistä kannattaa varoa. Tavallisen elon kenttä (everyday ordinary life) ylettyy kyllä kaikkeen yleväänkin.

Tällaista oli vieraissa tänään! Tuntuu vieläkin kutitusta, vaikka varsinainen ajatusakti päättyi viisi minuuttia sitten. Salin etupäässä kuplivat vielä jälkikeskustelut. Osa porukasta painui tupakalle. Minä palauttelen itseni asteittain kuin syvän veden sukeltaja takaisin tietämisen tilaan. Liian nopea paluu voi aiheuttaa aivoissa trombin, josta ei toivu enää ennalleen.

Epilogi

Neurotietäjä Jeff Hawkins suosittelee ajatusten syrjähyppyjä. Aivot ovat varsin konservatiivinen elin, jota pitää suostutella tai huijata luoviin prosesseihin. Paras työkalu siinä pelissä on analogia. Luovuuden harjoittaminen on raakaa duunia. Jos olen ymmärtynyt oikein Hawkinsin ideat, niin vieraissa ajatuksissa ja analogioissa käynti on heti tehokkaan joutilaisuuden jälkeen kakkossijalla luovuuden harjoittamisessa.

Linkkejä

Harlene Anderson http://www.harleneanderson.org/
Jeff Hawkins http://en.wikipedia.org/wiki/Jeff_Hawkins

Another 9/11

2009-04-06T23:23:00.000+03:00

9/11 - painajainen on taas täällä tänään! Uusi päivämäärä on 11. syyskuuta 2008. Silloin monen amerikkalaisen mielestä alkoi ennennäkemätön ihmisen aikaansaama talouslama, jonka vaikutukset ovat moninkertaiset perinteiseen terrori-iskuun verrattuna. Uusi terrori-isku kypsyi hiljaa ja tiedustelupalvelujen näkökatveissa aivan kuin edeltäjänsäkin.

Finanssi-Quaida leipoi trotyylinsä klassisen myyttiopin mukaan kaikkien katseen alla, mutta harvan näkemänä. Aina kun ihminen on korottanut itsensä jumalaksi jumalan tai luonnon paikalle, koston jumala Nemesis on potkaissut polveen tai vieläkin kipeämmin.

Lentokonebongarit haukkaavat tyhjää maailman lentokentillä. CIA:n koneet eivät rahtaa Finanssi-Quaidan jäseniä Quantanamoon. Loppuisivat yhden saaren rannat ja parakit kesken, kun kokonainen kulttuuri kaikkineen uskomuksineen pitäisi laittaa tilille. Mikähän olisi siinä käymättömässä oikeudenkäynnissä Liliuksen ja Fagernäsin kohtalo?

Verkossa käydään kiintoisaa keskustelua siitä, miten "finanssiterrori" nujerretaan. Lainaan pari puheenvuoroa samasta keskustelusta, jotka saivat junamatkustajan tarttumaan kynään.

George Graen ei epäile romahduksen perimmäistä syytä. Firmat rekrytoivat, kouluttivat ja palkitsivat systemaattisesti ihmisiä, jotka turhia miettimättä tavoittelivat mammonaa ja menestystä.

"I've just returned from the Organizational Psychologists meeting in New Orleans with a fresh understanding of the financial crash of 9-11-08. It has become clear that our corporate system based in the US is obsolete and requires building a more up-to-date one. Clearly, organizations systematically selected, trained and rewarded outrageously managers and professionals that were strongly wealth-driven and without ethics or fear of consequences. Once the regulators were pressured to not slow down the money machines, the bubble went wild then exploded suddenly."

Samat keinot, millä mentiin syteen, kelpaavat Georgelle keinoksi toiseen suuntaan. Henkilstökriteerit on muutettava ja turvauduttava toisenlaisiin oppeihin. Tarvitaan lisää etiikkaa, vastuullista talousajattelua, psykologiaa ja sosiologiaa.

"We need to build a new corporate meta-system in which managers and professionals are selected, developed, and rewarded for their ethical and responsible performance for stakeholders and regulators are developed and supervised to do their jobs. I think management faculty in economics, psychology and sociology have important roles to play in building the new responsible corporation. What do you think?"

Tuon kaikein voi allekirjoittaa täältä kansanvallan näköalapaikalta junasta Mikkelin ja Kouvolan väliltä. Stephen Leybourne Bostonista varoittelee, ettei tämä olisi helppo keikka edes Sarasvuon Training Houselle.

"George, I agree with you (and I suspect that many others do too ...), but how are you going to sell this utopian dream to the youth of America (and elsewhere), who go to college to learn how to make money ... I teach entrepreneurship and innovation, amongst other things, and I currently have a class of budding 'Masters of the Universe' - albeit this time around it is the universe of the 'net - with 'get rich quick' aspirations.

Personally, I think it will take a generation or two to remove the ingrained 'greed is good' mentality and materialist desires that drive the current, and at least superficially, 'failed' model of business, although we really do need a 'recalibration' of the economy which is based on a more sustainable structure that shares generated wealth more equally.

The ethical and sociological seeds of this 'recalibration' may well need to be sown by us as educators, but I think we have an uphill battle ... The media are already reporting the architects of the current recession rubbing their hands together with glee at the 'supposed' recovery of the markets (after just 4 weeks of very modest gains), so they can start trading imprudently again !!!

As they say: "may you live in interesting times"... and for the foreseeable future, I think we will ..."

Vieläkö joku epäilee, etteiko tulevaisuutta tehtäisi? Usko pois, tulevaisuus ei vain viattomasti kävele vastaan sellaisena kuin Olympos-vuoren jumalat sattuvat sen kulloinkin piruillessaan keksimään.

Keskustelulähde:

Lähettäjä: "Leybourne, Stephen A." , On Behalf Of George Graen and others
Päiväys: 6. huhtikuuta 2009 klo 3.34.11
Vastaanottaja: MG-ED-DV@AOMLISTS.PACE.EDU
Aihe: Vastaus: Financial crash of 9-11-08
Vastaus: Management Education and Development Discussion

Aisteilta kätketty tieto

2009-04-04T22:20:00.008+03:00

Tämä on kuva-arvoitus, jossa kaikki tarinan osat eivät ole yhtä tärkeitä. Kyse on tiedosta, jonka muodot ovat monet.

Tieto ymmärryksenä on kuin jäävuori, josta vain pieni osa on näkyvissä. Ei ihme, että tietoon - joka tavallisesti ymmärretään kognitiiviseksi toiminnaksi - liitetään hassuja attribuutteja kuten hiljainen tieto, jonka unkarilainen Michael Polanyi aikoinaan kuvasi ja jota sittemmin japanilaiset organisaatiotutkijat Ikujiro Nonaka ja Hirotaka Takeuchi ovat soveltaneet työyhteisöjen toimintaan.

Katsotaanpa minkälainen jäävuori tuli vastaan aivan tavallisella juoksulenkillä. Kevään ensimmäisellä muuten, kun hiihtimet oli aika ripustaa ylisille.

Ensimmäinen kuva todistaa ajan murroksista. Ilma ei lupaa eikä viritä mitään, se on silkkaa sotkua. Siis tyypillinen varhaiskevätkeli! Lämpötila kierii nollan kahta puolta. Sataa räntää.

Mäntyharjun reitin Tuusjärvi ei ole suuren suuri, mutta vastarantaa hädin tuskin erottuu, vaikka on keskipäivä. Päivä ei ole salaisuus. Tänään on lauantai 4.4. Huomenna kirkoissa vietetään palmusunnuntaita.

Toinen kuva kuljettaa - älä välitä sormen puolikkaasta linssin edessä - siltojen yli Mikkelin koskikalastajien saarelle. Kelirikko näyttää jo ikävältä, mutta tulepas katsomaan sitten, kun isänmaallisten metsäyhtiöiden rekat ovat käyneet keräämässä satonsa!

Kas vaan, kalastajamajan pihalla on elämää. Kolme autoa, kun sydäntalven viikkoina jälkiä ei jättänyt kuin saukkoäiti poikasineen! Luonto on herännyt. Joutsenet ja telkät tulivat ensin ja nyt ovat nelipyöräisetkin saapuneet.

Puuskankoski virtaa vapaana. Niin se tekee kesät talvet. Sillä on merkitystä tässä tarinassa, jonka kysymys kuuluu, miksi talon pihaan on ykskaks pöllähtänyt useita autoja vaikka keli on kurja. Siihen on varmaan syy, mutta mikä?

Syitä voi olla useita ja yhdellä syyllä voi olla syvempi syynsä. Pitää ryhtyä kuorimaan!

Olisi ollut helppoa käydä kysymässä, mutta mistä olisin sitten kirjoittanut tämän jutun ja ehkä seuraavankin. Sitä paitsi oli kiire saada lenkkitarina (https://sportstracker.nokia.com/nts/workoutdetail/index.do?id=819818) talteen.

Minun kannaltani tieto siitä, miksi autoporukka on lähtenyt liikkeelle on hiljaista. Niin tyapahtui viime keväänäkin näihin samoihin aikoihin. Joku sen tietää, mutta minä en. Vielä hiljaisempaa tieto olisi, jos olisin mennä hölkännyt vain lenkkini koko kysymyksen heräämättä mieleen.

Usein silloin kun kysymys herää, meillä on siihen oletusvastaus, joka voi olla tosi tai epätosi tai kenties puolitosi. Ehkä onnistun löytämään ne kaikki. Usein meille riittää pelkkä oletus, vaikka vääräkin. Joskus maailmanymmärrys on helpompi pitää kasassa sillä tavalla. Ihan tavatonta ei ole, että joku intressi tai intohimo ohjaa oletuksiamme. Silloin havainto ja data saa kyytiä. Mustakin muuttuu valkoiseksi kuin kansanedustajan pesukoneessa. Sellainen pyykinpesu ei kuitenkaan ole riskinä viattomalla lauantailenkillä.

Arvaan että vastaus liittyy jotenkin Natura-suojellun kosken kalatalouteen, mutta mihin ja miksi? Tieto on minulle paitsi hiljaista myös näkymätöntä ainakin, jos vastaus on veden pinnan alla. Vai onko se sittenkin pinnan päällä? Näkymätöntä yhtä kaikki, ennenkuin kasvan tai kehityn näkeväksi joko aistillisesti tai ymmärryksellisesti.

Maailma jossa elämme on samalla tavalla enimmäkseen hiljaista ja näkymätöntä kuin koskiluonnon salat minulle. Joku kokoava teoria - ehkä useampiakin - meillä pitää siitä olla, jotta pysyisimme edes kohtalaisesti toimintakykyisinä. Ajan haasteita taitaa olla se, että teoriat kaipaavat päivitystä ja uudistettuina pölytystä. Vanhat maailmanselitykset toimivat päivä päivältä kehnommin. Hyvän teorian merkki on se, että sillä on kyky jollei nyt aivan ennustaa niin ainakin avata kehityksen suuntia ja mahdollisuuksia.

Ai niin, ennenkuin ryhdyn ratkomaan maailman ymmärryksen ongelmia, pitää selvittää, miksi ne autot ovat pihassa? Sen kanssa on hyvä harjoitella. Ellei joku kiirehdi kertomaan niin palaan asiaan.

Linkit

Hiljainen tieto
Polanyi
Nonaka

Simple rules

2009-03-18T07:43:00.001+02:00

Silmäilin vanhoja Harvard Business Review -lehtiä. Olen vuosien mittaan poiminut niistä useita osuvia mallituksia organisaatioiden toiminnan kehittämiseen ja oivaltamiseen. Suosikkijuttujani ovat selkeät mallitukset, jotka tavalla tai toisella haastavat vakiintuneet tavat toimia. Silmiin osui tyyppitapaus vuodelta 2001: Strategy as Simple Rules. Just sellainen tartuttava juttu!

"Yksinkertaisen strategian" firmat näyttävät ulkoapäin toimivan kuin seuraisivat periaatetta "jos homma toimii niin kaikki käy" (if it works anything goes). Strategiamallin luojat Kathleen Eisenhart ja Donald Sull väittävät, että mallifirmat noudattavat kuitenkin erittäin kurinalaista strategiaa, muuten ne äkkiä ajautuisivat täyteen kaaokseen.

Niin ei käy, koska strategialla on yksinkertaiset vaikkakin jokaisella ainutkertaiset pelisääntönsä. Pelisääntöjä voisi verrata muurahaispesän automatisoituneeseen toimintalogiikkaan. Toiminta on äärimmäisen fokusoitunutta ja organisoitunutta, vaikka siinä ei ole ollenkaan hierarkiaa. Kaikki pelaavat samaan maaliin.

Yksinkertaiset säännöt ovat kirjoittajien mukaan pelkistetysti seuraavia. Pelkkiä huutomerkkejä muuten!

Kyttää ja kasvata kaikin keinoin tilaisuuksia! Anna mennä sekasorron kautta! Pysy koko ajan liikkeessä ja tee sama markkinoille! Lopeta joka homma väkevänä! Ole liikkeissäsi arvaamaton! Johto ei voi liikaa tukea lupaaviin mahdollisuuksiin tarttumista. Pidä huoli että kasvat koko ajan!

Yksinkertaisia sääntöjä, jotka tuottivat kosolti kunniaa esimerkkifirmoilleen Yahoolle ja Enronille. Talouslehti Fortune valitsi jälkimmäinen kuusi kertaa peräkkäin Amerikan innovatiivisimmaksi yhtiöksi.

Houstonilainen Enron työllisti parhaimmillaan yli 20000 ihmistä energia- ja tietoliikennebisneksellä, kunnes pian edellä siteeratun artikkelin ilmestymisen jälkeen paljastui, että sen menestyksen salaisuus oli systemaattinen kirjanpitorikos. Joulukuussa 2001 Enron oli konkurssissa ja vei mukanaan huippubrändin kirjanpitoyritys Andersenin.

Yksinkertaisin sääntö oli sittenkin kaiken takana ahneus ja vallanpyyde, ihmisen ikiaikainen hybris. Jumaluuden uskotaan jatkuvan loputtomiin. Ahneuden tilintarkastuksen voi laskea käynnistyneen Enronin konkurssista. Globaali erityistilintarkistus jatkuu edelleen. Toivottavasti.

Vaikka seitsemänkymppiseksi

2009-03-08T21:33:00.004+02:00

Haluan ottaa kantaa ajankohtaiseen eläkekeskusteluun! On sen aika nyt, kun keskustelun fokus on siirtymässä eläkepakoista siihen, miten työ saadaan muuttumaan sellaiseksi, ettei sieltä ole kiire minnekään. Ei edes eläkkeelle.

Sellaiseen muutokseen minäkin haluan uskoa. Aika vähän on toistaiseksi kerrottu siitä, miten se tapahtuisi. Yksi ja toinen on sanonut, että työelämää pitäisi huokoistaa.

Olen miettinyt mitä huokoistaminen voisi tarkoittaa. Viime perjantaina löysin vastauksen omalta työpaikaltani. Huokoisuus tulee siitä, kun jättää oven raolleen ja pitää silmänsä ja korvansa auki. Kyllä huokoset aukeavat!

Tätä ei sitten saa kertoa työtovereilleni. Voi mennä ovet kiinni.

Linkit:

Bändilinja
Bändikymppi
S.O.F. lähtee kiertueelle

Postilenkki

2009-02-28T14:53:00.000+02:00

Postinhakulenkki lauantaiaamun tapaan! Samalla sopiva paikka testailla Nokian ilmaisen Sports Trackerin ominaisuuksia. Hengityksen tasaannuttua voi pohtia, onko Trackerista heikoksi signaaliksi Nokian metamorfoosille tavarantoimittajasta palvelunjakelijaksi.

Kuntopuoli on sivutuote, kun satelliitit tallettavat matkaa ja kännykkäkamera dokumentoi matkanvarsihavaintoja. Älypuhelin tähän tarvitaan, sellainen jossa on GPS ja kamera. Reitti ja vauhti piirtyvät kartalle ja kuvat asettuvat näppäyspaikalleen. Alla on reitti, josta näkee paljon enemmän ja dynaamisesti skaalautuvana, jos käyt katsomassa linkin takaa.

Posti jaetaan paikallisen taksin suhaamana jo ennen aamuyhdeksää eli 2-3 tuntia aikaisemmin kuin arkisin. Ladut ovat pyryn ja viiman jäljiltä ummessa ja hyvä hikihän postireissulla tulee, vaikka vauhti on aivan jotain muuta kuin televisiosta tuttua Liberec-laatua.

Kapasaaren siltarummulla on ollut viime yönä säpinää. Pakkasesta huolimatta sulareiät ovat kasvaneet. Saukko? Samainen tien kohta toimi edellisenä kesänä joutsenperheen käymälänä. Vesiensuojeluohjelmaa kannatetaan kaikissa eläinpiireissä kuten näillä Natura -alueilla hyvin passaakin.

Nämä Karhut eivät nuku talviunta, vaan puhkovat lunta kuin Niilo Wällarin Varma ja muut isänmaalliset jäänsärkijät aikoinaan. Tai vieläkin varmemmin, koska merimiesunioni pani särkijät yhteen aikaan säännöllisesti lakkoon, kun jäänkuori alkoi vahvistua. Jostain syystä heinäkuussa ei lakkoja pidetty, ei silloin eikä nyt.

Postilaatikon vieressä lumehtii komea kellari ilman käyttöä. Ja miksi sitä olisikaan, kun ruoka haetaan Toivolan kylästä Knaappilan K-kaupasta. Pelloilla väliin hääritään, mutta vain sen verran kuin EU-satetelliitit ja maisemanhoito edellyttää. Kertaakaan en ole huomannut satoa korjatun.

Postilaatikkorivistä vain yhteen kannetaan posti ympäri vuoden. Yhteispostilaatikko 496 saattaa kohta jäädä vaille käyttöä kokonaan, kun Mäntyharjun kunta lopettaa postinkuljetustuen. Sen turvin posti on tähän asti kannettu (= tuotu taksilla) myös viikonloppuisin. Jos se kanto lakkaa taidan siirtyä minäkin tilaamaan ja lukemaan vain nettilehtiä. Edistys kehittyy.

Satelliittitiedoista saadaan lasketuksi myös hiihtonopeus ja lenkin korkeuserot. Pulssia ei N95 8GT ei osaa mitata. Siihen tarvitaan vielä toiset vehkeet.

http://sportstracker.nokia.com/nts/workoutdetail/index.do?id=710983

Helvatan mukava 15

2009-02-27T12:15:00.000+02:00

Kahden ja puolen tunnin hiihtoreissu enimmäkseen umpihangessa ja vetten päällä. Sydämentykytyksiä aiheutti kinkkinen maasto ja Sämpiänjärven ylitys. Muistissa olivat tuoreen märkänä parin päivän takaiset mulskahdukset jäihin alempana Mäntyharjun reitin varrella.

Koskiosuudet pysyvät auki läpi talven ja tekevät välijärvienkin jääkannesta arvaamattomia varsinkin näin poikkeuksellisen korkean veden aikaan. Matkaa kertyi 15 kilometria ja kuvia saman verran eli keskimäärin joka kilometrilta.

Tästä talosta matka alkoi, paikasta jossa Puuskankoski vaihtuu Tuusjärveksi.

Puuskankoski lipuu alajuoksullaan leveänä ja rauhallisena. Virtaa on silti niin paljon, ettei tarvitse kovana pakkastalvenakaan avantoa porata.

Latu seurailee alkumatkan kosken rantaa. Keskijuoksulla tahti kiihtyy, mutta vain joessa, jossa harrit nukkuvat vielä helmikuussa "talviuntaan". Kuukauden päästä, kun valo lisääntyy, alkavat hormonit hyrrätä

Keskellä kahden kilometrin koskea on puolen kilometrin saari, jossa Mikkelin koskikalastajat pitävät majaa. Eivätkä vaan majaa vaan huolehtivat myös Natura-suojellun kosken hoitamisesta. Pikkukosken säyseät vedet päätyvät lopulta vanhan myllyn jauhinkiviä pyörittämään.

Puuskanpolun auraamaton mökkitie johtaa Pikku-Sämpiälle, järvelle jonka soistuneilla yläosilla jää petti alkuviikosta.

Pikku-Sämpiälle saapuessa lumisade tiheni. Kerraston alla alkoi olla lämmintä. Latusuunta otettiin pitkin rantoja uusien kylpyjen välttämiseksi.

Pohjoisosassaan Pikku-Sämpiä kapenee muutaman sadan metrin matkalta laajetakseen sitten isoksi Sämpiän järveksi. Vesi virtaa vapaana kuten kuva näyttää, mutta koskeksi tätä reittiväliä ei ole virallisesti määritelty. Pudotusta ei taida olla riittävästi.

Sämpiöitten saumassa on todellinen erämaja, saalismaastot ovat mahtavia sekä veden alla että riistajäljistä päätellen myös rannalla.

Sämpiän kapeikko on parin viikon päästä joutsenten suosima välilaskupaikka. Seuraava lämmin jakso käynnistää lentoliikenteen!

Iso Sämpiän järvi aukeaa pohjoiseen, jossa silmänkantamttoman päässä on seuraava sula, jonka aiheuttaa Ripatinkoski. Siitä ylävirtaan matkaten on vielä kaksi koskirastia ennen Hirvensalmen kirkonkylää ja Puulan vesistöä: Tuhankoski ja Kissakoski.

Kissakoski on ainoa energiantuotantoon valjastettu koski, jossa nykyään tuotetaan sähkön lisäksi järvikalajalosteita, leivonnaisia ja hunajaa. Maistuvaa ja terveellistä paikallisruokaa kaikin puolin!

Matkan hurjin vaihe on takana. Latu jatkuu yhtenäisenä järven selän yli sen kapeimmalta kohdalta leikattuna. Tästä eteenpäin matka jatkuu helppona. Ensimmäinen jonkun toisen tekemä latu tulee eteen vastarannalla, johon on aurattu myös liukkaan kelin ajorata.

Kännykkä taskussa alkaa piippailla ja kuvien otto loppuu tähän, jotta saadaan reitti talteen, mikä lopulta onnistuukin. Siitä päästäänkin tarinan opetukseen. Sellainen aina pitää olla. Muista ladata kännykän akku ennenkuin lähdet pitemmälle matkalle. GPS-paikannus kuluttaa virtaa vaikket nappaisi ensimmäistäkään kuvaa.

Autenttinen "matkakertomus" löytyy täältä http://sportstracker.nokia.com/nts/workoutdetai l/index.do?id=709034. Se sijoittaa kuvat tapahtumapaikoilleen kartalla ja juoruua myös perässä- ja edellähhiihtäjän vauhdin ja mäkilaskut.

"OPETTAJUUS ON YHTEISKUNNALLINEN AMMATTI"

2008-12-02T11:17:00.004+02:00

Opettajan tulevaisuus IV

"OPETTAJUUS ON YHTEISKUNNALLINEN AMMATTI"

Osa Opettajan tulevaisuus -paneelista korosti opettajuuden yhteiskunnallisuutta tavalla, joka muistuttaa kriittisen kasvatustieteen lähtökohtia. Kriittisessä pedagogiassa pyritään paljastamaan opetukseen indoktrinoituja vallan rakenteita, tarkastelemaan kasvatusta alistetun asemasta ja vapauttamaan vahingollisia ideologioita. Viime aikoina tarkastelun kohteena ovat olleet etenkin luonnon ja ihmisen välinen suhde, kulutuskäyttäytyminen ja suoritusyhteiskunta jatkuvan talouskasvun vaatimuksineen. Ne kaikki vahingoittavat luontoa. Yhteiskunnallisuus ei nykyään välity niinkään sorretun ihmisen kuin riistetyn luonnon kautta.

Yhteiskunnallista aspektia korostavat panelistit näkivät, että tulevaisuuden opettajan on oltava ongelmiin tarttumisen opettaja ja oppijan - myös itsensä - ajattelun rohkea kehittäjä, joka tutkii ja haastaa omaakin oppimis- ja tietokäsitystään ennakkoluulottomasti. Yhteiskunnallinen opettaja on kriittinen opettaja. Tuija Kirveskari-Tähtinen korosti sitä, että oppilaiden lisäksi opettajan on haastettava myös itsensä ja suhteensa.

"Mikä on opettajan suhde opetussuunnitelmaan, entä toisiin opettajiin tai yhteisöön koulun ulkopuolella?"

Kriittisen opettajan tärkeä piirre on kyky kyseenalaistaa vallitsevat totuudet. Panelistit arvostelivat koulua, joka tyytyy vain siirtämään kulttuuria sukupolvelta toiselle. Traditiokoulun tilalle he peräänkuuluttivat yhteiskunnan ja kulttuurin rakentamiseen osallistuvaa koulua, joka yhteiskunnallistaa myös oman toimintansa.

"Opettajan mielenkiinnon, osallistumisen ja uskaltamisen kohteena ovat koko oppimisyhteisön asiat!"

1. Ero väsyvän ja väsyneen opettajan välillä

Panelisteista nykykoulun lähtökohtana on aristotelinen maailmanselitys (causa finalis), joka on tehty tiedettäväksi, ei muokattavaksi. Aristotelisen maailmanselitysmallin sijaan panelistit perustaisivat koulun galileolaisen maailmankäsityksen varaan. Sen mukaan totuudet on tehty havainnoitaviksi ja koeteltaviksi. Koulun pitäisi lineaarisen mallin sijaan opettaa moninäkökulmaisuuksia ja kontekstisidonnaisuuksia. Samalla pinnistyksellä koulu siirtyisi lineaarisesta sykliseen tai kolmiulotteiseen tapaan kokea ja kokeilla maailmaa.

Kriittistä opettajuutta käsitelleissä kommenteissa tehtiin selkeä ero vanhan ja uuden koulun välillä. Vanha koulu nähtiin saavutetun kulttuurin siirtolaitoksena, jota opetuksen ja opettajuuden modernit instituutiot piiloisesti tukevat. Myös kollegiaalisen ammattiprofession nähtiin toimivan ristiriidassa uusia mahdollisuuksia etsivän, haastavan ja kyseenalaistavan opettajuuden kanssa.

"Opettaja ei voi enää tänä päivänä olla yksin siellä kammiossa vaan se on muutettava yhteisölliseksi." (Aila Paaso)

Kriittinen opettaja nähtiin vanhan koulun purkajana. Kyseenalaistava ja maailmaa konstruoiva opettaja etsii yksin ja yhdessä toisten kanssa kokonaiskuvaa opetuksesta, oppimisesta ja oppijoista. Hän ei tarvitse "kaiken teoriaa", mutta systeemistä ymmärrystä hän kaipaa. Kriittinen opettaja koettiin perimmiltään samanlaiseksi oppijaksi, etsijäksi ja osallistujaksi kuin oppilaansa.

"Opettajalle on tärkeää uskallus ja halu oppia uutta ja oppia pois vanhasta." (Anita Rubin)

Kriittistä opettajan oppijuutta ei nähty esteenä sille, etteikö hän voisi myös olla "oppimisyhteisössään osaamisen johtaja, jolla itsellään on avoin, luova suhde tietoon, tieto- ja oppimiskäsityksiin". Kyseenalaistava opettaja on väsyvä, mutta ei väsynyt, sillä hän osaa levätä silloin, kun sitä tarvitaan. ”Kyky päästää irti ja levätä, kyllä mä oon sitä mieltä, että sinne omiin hautajaisiinsa jokainen ennättää vähän hitaamminkin.”

Jos opettaja ei myönnä omaa rajallisuuttaan, syntyy jatkuvan uupumuksen tila. Pelkkä jo kertaalleen opitun siirto ei energisoi opettajia eikä oppijoita. Sivistys ja yleissivistys menettävät elinvoimansa, jos ne ne kutistetaan staattisen tavoittelun ja suorittamisen kohteiksi vailla yhteyttä ihmisen omiin ja etenkin ihmisten yhteisiin pyrkimyksiin.

"Kuinka saisimme synnytettyä oppimisyhteisöjä, joissa oikeasti etsitään yleissivistykseksi tai viisaudeksi ymmärrettyjä asioita rauhallisessa tahdissa?" Kiire ja väsyminen liittyvät ennemmin tavarankaltaiseen oppimiskäsitykseen, jossa tietoa tarjoillaan ahmittavaksi kuin ruokaa. Sen tarjoilun kaupanpäällisenä oppijan suhde tietoon vääristyy ahmimiseksi tai torjunnaksi kuin syömishäiriössä.

Ymmärtämätön suhde muuttuvaan maailmaan ja siihen mikä toimii ja mikä ei, ahdistaa, väsyttää ja passivoi opettajia, jotka eivät löydä yhteyttä omaan toimintansa yhteiskunnallisiin juuriin.

"Väsymys saattaa olla se tekijä, joka yhdistää kaikkia opettajia. Sitä pitäisin selvänä murrosindikaattorina. Uudelleenjärjestäytyminen on vielä pahasti kesken eivätkä uudet tavat toimia ole automatisoituneet."

2. Ideaalikoulu utopiana ja ratkaisuna

Edellä puhuttiin opettajasta pinnistelevänä, väsyvänä ja uupuneena. Tässä luvussa tarkastellaan niitä ominaisuuksia ja toimintaympäristöjä, jotka ovat toisaalta synnyttäneet kriittisen opettajan vaatimuksen ja toisaalta tulevat kuvatuiksi uutena ideaalikouluna. Vanhan ja uuden välinen kahtiajako ruokkii puhetta opettajuuden uudistamisvaatimuksesta. Uuden vaatimus tuodaan esiin vanhan (nyky)koulun riittämättömyyden ja toimimattomuuden kautta. Silti kritiikissä on mukana paljon ratkaisupuhetta. Se välittyy etenkin erilaisten kohtaamisten kuvaamisessa.

Kriittisen purkamisen kohteena on vanha koulu tai nykykoulu, jolla luultavasti tarkoitetaan valistuksen ideoille rakennettua ja myöhemmin teollisten ideoiden muovaamaa modernia koulua. Tällöin nyky- liite viittaa moderniin. Moderni koulu on saanut kritiikkiä monelta taholta. Yhtäältä sitä kritisoidaan valistuksen idean toteutumattomuudesta ja toisaalta lasten ja nuorten eristämisestä yhteiskunnasta.

"Valistuksen suuri projekti kasvattaa kansalaisia, jotka pystyisivät ottamaan elämänsä omiin käsiinsä, on sekä epäonnistunut että unohtunut. Kasvatuksessa ei ole erityisesti panostettu edellytettävien taitojen syntymiseen vaan pikemminkin lapsia ja nuoria suojellaan, varjellaan ja totutetaan joutilaisuuteen tavalla, joka on kaikin tavoin turmiollista." (Varto 2008)

Moderni koulu on sisäisesti ristiriitainen. Nykykouluun liittyy se, että opettajat ovat ulkoistaneet merkittävän osan yhteiskunnallista toimijuuttaan omille kollektiivijärjestöilleen. Kasvatuksen sijaan puhutaan ammatillisesta edunvalvonnasta. On "selvä ristiriita pysyvyyttä korostavan asenteen ja dynaamista muutosta edellyttävän todellisuuden välillä."

2000-luvulla modernia kasvatusihannetta on suomalaisessa koulumaailmassa haastanut ns. kriittinen pedagogia, jonka ongelmaksi on koettu yhtäältä se, että sen näkökulma on tiukan dialektinen ja toisaalta se, että sen anti jää usein todellisessa koulutoiminnassa puheen tasolle. Joistakin puheenvuoroista on päätettävissä, että osalle panelisteja kriittinen koulu on jo nykytodellisuutta ainakin jossain määrin. Eri koulumuotojen välillä on tässä suhteessa merkittäviä eroja. Perus- ja ammattiopetuksen yhteiskunnallisuus saattaa peittyä lukion erillisyyteen.

Useimmissa puheenvuoroissa uusi koulu esitellään kuitenkin utopiana tai ideaalitilana, jossa opettajuus ja oppiminen tuodaan yhteiskuntaan vasta vaatimuksena tai kysymyksenä kuten seuraavassa kommentissa.

"Radikaalipedagogia puhuu juuri tästä. Se on keino tuoda opettajuus ja oppiminen yhteiskuntaan. Miksei koulua voisi käyttää ei vain uusintamiseen vaan myös uudistamiseen"

Konditionaalipuhe jatkuu vaatimuksena moniäänisyyden lisääntymisestä. Opettaja pitää hätistää pois mukavuusalueeltaan!

"Opetukseen tulisi lisätä jatkuvasti päivittyviä mestareiden massaluentoja ja alkuperäismateriaaleja siten, ettei opettaja voi rajata niitä pois. Tällä tavoin opettaja joutuu haastetuksi jatkuvasti uuden, korkealaatuisen materiaalin kanssa. En näe tähän mitään helppoa ja mukavaa ratkaisua. Opettaja haluaa pysyä mukavuusalueellaan, jos hänelle se sallitaan."

Ideaalikoulussa moninaisuus ei kuitenkaan hajoaisi sirpaleiksi, jos opettaja antaa opiskelijoille työkalut ja loimilangat kutoa uusi ja löydetty kiinni vanhaan kuosiin.

"Mikä on se ehyt skeema, joka auttaa selviämään yhä sirpaleisemmassa ja turbulentimmassa maailmassa. Ehkä se löytyy postmodernismista ja luovasta ongelmanratkaisusta, etsimisen ja oivalluksen maailmasta. Nykyinen koulu ei tähän sovellu, koska edelleen useimpiin asioihin on olemassa oikeat, normatiiviset vastaukset. Opettaja ei kuitenkaan voi antaa oppilailleen mitään sellaista, mitä hänellä itsellään ei ole. Opettajan tulee siksi pyrkiä antamaan etsimisen ja uuden löytämisen kyky, mutta ensin tämä kyky tulisi olla opettajalla itsellään"

Ideaalikoulu on kiinni ajassa ja sen ilmiöissä eikä jähmettyneissä koulutraditioissa. Ensimmäistä kertaa ei esitetä toteamusta, että koulu kasvattaa nuoria yhteiskuntaa, ei koulua varten. Viitekehys on olennaisesti muuttunut siitä, kun vaatimus esitettiin ensi kertaa. On "luotava uudenlainen perusta kasvatukselle, joka tukee nuorissa olevia piirteitä, sellaisia kuin lyhytjänteisyys, äkkikäänteet asenteissa, älytön rohkeus ja kiihkeys kohti uutta. Nämä "nuoruuden viisauteen" kuuluvat piirteet korostuvat hyvin uudenlaisissa oppimistavoissa, konkreettista vastuuta antavissa tehtävissä ja kompleksista ongelmanratkaisua edelyttävissä pitkäaikaisissa projekteissa."

Vaikka kommenteista on tulkittavissa, että osa keskustelijoista tunnistaa jo nykykoulusta ideaalikoulun piirteitä, useimmat panelistit tuntuvat pitävän ideaalikoulun pääongelmana sitä, ettei se toteudu nykykoulussa. Siitä ollaan erimielisiä, kykeneekö koulu itse ratkomaan ongelmansa. Juha Varto hakee ratkaisuja aivan muualta, uudenlaisesta kasvatusajattelusta ja irtiotosta siitä asenteesta, mikä vaivaa "kasvatustieteen saastuttamaa koululaitosta". "Uuden arvaamattoman tunnistaminen, pelottomuus maailman edessä ja luopuminen protestanttisesta moraalista saattavat tuoda tähän uuteen kasvatusajatteluun tarvittavaa pontta."

Nykykoulussa ei ole paljon tilaa kriittiselle opettajalle. Teollisen ajan logiikka pirsto-opetussuunnitelmineen, ainejakoineen, tutkintostandardeineen ja ryhmähomogeenisuuden (tasalaatu) oletuksineen peittää heistä ilmiöiden ja asioiden systeemiset yhteydet ja eheytyvän ymmärryksen siitä miten "maailma toimii." Murtumakohtiakin löydetään.

"Ala-asteella oppilaat opiskelevat kokonaisvaltaisia teemoja ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskellaan myös työammattien mukaisia osaamiskokonaisuuksia. Yläasteen ainejakoinen järjestelmä tulisi muuttaa kokonaisvaltaiseksi elämän avaintaitojen oppimisareenaksi. Tämä edellyttäisi opettajien valintakokeiden ja kriteerien täydellistä uudistamista ja opettajien koulutuksen uudistamista. Jyväskylän yliopiston tutkimusryhmä on oikealla tiellä vaikka heidän ajattelunsa on yritetty tyrmätä. Koulukiltit, kouluälykkäät (usein tytöt) eivät pärjää murrosikäisten nuorten kanssa. Erityisopettajakoulutuksesta tulisi ottaa mallia, koskapa erityisopettajat onnistuvat tehtävässään hyvin ja nuoret viihtyvät ja oppivat."

Paneeli oli sitä mieltä, ettei kyseenalaistamista tule tapahtumaan ellei opettajakoulutus muutu. Yksi paneelin kiistakysymyksistä koskikin opettajankoulutusta hallitsevaa konstruktiivista oppimisteoriaa, joka seuraavasta panelistista johtaa usein vain imitaatioon.

"Sosiaalinen apinoiminen ei saa olla ainoa kriteeri ns. tunnistaa oikeaa väärästä (siihen lankaan menivät Islannissa). Ei saa siis hävetä sitä, että ollaan sitä mitä ollaan: Suomi on edelläkävijä kunhan ei juuri rupea matkimaan toisten tyyliä."

Tuija Kirveskari-Tähtinen pohti omassa alustuksessaan konstruktivistisen oppimisteorian mielekkyyttä. ”Onko me oikeasti mietitty loppuun asti, mitä ollaan saatu aikaan haltioitumalla konstruktivismista. Tällä hetkellä hiukan pelottaa se, että miehet ovat samassa asemassa kuin miehet pakolaisleirillä, jossa naiset tekevät kaiken työn.”

Esiin tuotiin myös konstruktivistisen oppimisteorian lähtökohtien ja itse konstruktivismin erot. Jotkut panelistit halusivat romauttaa konstruktiivisen oppimisteorian ylivallan, mutta pitää mielensä avoimena itse konstruktivismin suhteen.

"Hilary Putnam ... on ollut sen keksijä: "meaning ain't in my mind" vaan se on yhdessä rakennettu. Merkitysteoriaa ja tilanneteoriaa ei saa erotella! Pitää ymmärtää yhdessä nämä kaksi."

3. Kohtaaminen yhteiskunnallisena perusprosessina

Kriittinen ja kyseenalaistava opettaja on myös kohtaava opettaja tai kohtauksia aiheuttava opettaja. Uuden ja vanhan törmäyksissä panelistit näkevät syntyvän myös ratkaiusja. Paneelissa kuvattu kriittisen opettajan malli nojaa vahvasti synteesiajatteluun. Muutoin yhteiskunnallisen opettajan ja ideaalikoulu -haasteen oikea esityspaikka olisi ollut juttusarjan ensimmäisessä artikkelissa, jossa opettajuutta lähestyttiin dekonstruktion kautta.

"Kohtaamisessa tapahtuu kolme asiaa samaan aikaan: samalla kun tekstiä lukee, sen vaikutus menee entiseen osaamiseen ja samalla se myös muokkaa sitä tekstiä, mitä sanoo heti perään".

Mielenkiintoista on, että kriittisen opettajan metaforat etsittiin välillä raamatusta ja kristinuskosta asti. "Tämä on kristinuskon kolminaisuus: isä, poika ja pyhä henki pedagogisesti." Aihe toki innosti muihinkin kuin raamatullisiin vertauskuviin. Esa A. Luukkainen kuvasi oppijaa nuorallatanssin kautta.

"No, miksi nuoret nomadit töppöilevät (josko ennenkin ovat) johtunee siitä, ettei harmaiden nomadien hermo kestä katsoa aina nuorallatanssia loppuun saakka, vaan homma vihelletään poikki liian aikaisin (luonnollinen suojelurefleksi). Tällöin nuorataiteilijan tasapaino järkkyy huomion herpaantumisen seurauksena, ja seurauksena on vääjäämättä putoaminen (useimmiten turvaverkkoon). Uudelleen nuoralle kiipeäminen saattaa tulla vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. entäpä sitten kun alla ammottaakin tyhjyys."

Uuden opettajan avainominaisuus on siis yhteen saattaminen. Kyse ei ole vain oppijan ja opettajan kohtaamisesta. Sitä olennaisempaa on ohjata opiskelija kohtaamaan ja oppimaan maailmaa, jossa hän loppuelämänsä elää. Maailman kohtaamiseen liittyy myös kuvaus sivistysprosessista, jossa ei ole mukana ollenkaan perinteistä ainesisältöä, tekemistä sitäkin enemmän. "Sosiaalipegagogian tavoitteena pidetään polkua, jossa ensimmäinen askel on osallisuus. Siitä voi kasvaa osallistuminen ja siitä vuorostaan vaikuttamista. Opettaja tuskin voi opastaa tälle polulle tekemättä niin myös itse."

Opetus on monen kohtaamisen ja intressin risteyksessä. "Opetus on herkkukohde poliittisesti. Sen avulla ohjataan ja valvotaan, rajataan ja sallitaan. Pitäisi kysyä, mikä on kasvavan ihmisen kannalta ensisijaisen tärkeää, ja miten pyrkimyksen perusta saavutetaan. Ei ainakaan 120-sivuisilla mietinnöillä kolmesti vuodessa. Katsotaan viimeisten 10 vuoden kehitys, ja kysytään sitten: onko näin hyvä? Jos on, jatketaan raapimista, jos ei, muutetaan strategiaa. Se tarkoittaa uusia tekijöitä, ei luottamusta siihen, että vanhat opportunistiset voimat "uusiutuvat" kuoristaan. Niin ei nimittäin tapahdu."

Risteykset ja kohtaamiset eivät ole samanlaisia eri oppilaitosmuodoissa. "Ammatillisen puolen koulu- ja opettajuuskehitys on ollut selvästi erilaista kuin yleissivistävällä puolella. Siitä on pitänyt huolen aivan erilainen ympäristösidos, joka ohjaa ja vaikuttaa monin tavoin kehitykseen." Panelistien kommenteista välittyy käsitys, että yleissivistävä koulutus on ammatillista paljon etäämpänä muista yhteiskunnan instituutioista, vaikka sillä vapaana välineellisistä intresseistä voisi olla sellainen uteliaan asenne, joka Platonin kuvaamana kuului vain vapaille kansalaisille.

4. Narsismi voidaan sovittaa yhteisön palvelukseen

Kohtaamisessa on kysymys myös narsismista, jota Kaija Juurikkala käsitteli puheenvuorossaan. Jokaisen tulisi - eikä vähiten opettajan - kohdata narsismi itsessään ja kyettävä "taltuttamaan" se toisen hyväksi. Anita Rubinista opettajan on myös uskallettava kysyä itseltään. "Kuka rakastaa opettajaa? Miten opettajan hyvinvointia lisätään" Rakastaminen ei ole pois muilta, jos opettaja ja opettajuus ymmärretään yhteisöjen kehittämisen avainfunktioksi, jolla edistetään ennen muuta yhteisön älyn kehittymistä. Ehkä yksi opettajuuden umpikujista onkin sen kutistuminen pelkän yksilöälyn palveluun.

Suhde on samantapainen kuin hyvällä johtajalla ja hyvällä alaisella. Ne ruokkivat toisiaan, mutta niin tekee huono johtajuus ja huono alaisuuskin. Olennainen ero kahden suhteen välillä lieneekin siinä, että ensimmäinen on luonteeltaan funktionaalinen, mikä edellyttää "kolmatta" elitoimijoita yhdistävää tehtävää tai tavoitetta. Jälkimmäisen suhteen olennainen piirre on hierarkia, jossa homeostasis syntyy vain jäykistämällä suhde ja marginalisoimalla tehtävä.

Narsismin rakentavassa prosessissa on joidenkin panelistien mukaan kyse pedagogisesta perusprosessista, jossa yksilön ja yhteisön edut saatetaan kohtaamaan toisensa. Ongelma syntyy, jos narsistinen opettaja ei saata opiskelijoita kasvamaan vaan taannuttaa luonnollisen kasvukehityksen nostamalla itsensä oppijan tilalle valokeilaan. Johtamis-alais-esimerkin mukaan kyse on silloin myös tehtävän eli oppimisen nostamisesta määrittämään opettajan ja oppijan välistä suhdetta.

"Keskeytetty kohtaaminen kuvaa hyvin sitä miten ylikorostunut narsismi pysäyttää uuden ja erilaisen etsinnän. Kuinka saisimme synnytettyä oppimisyhteisöjä, joissa oikeasti etsitään yleissivistykseksi tai viisaudeksi ymmärrettyjä asioita rauhallisessa tahdissa?"

Kriittinen opettaja tarvitsee tilaa toteuttaakseen tehtäväänsä pedagogiana. Selvittämättömäksi jää, kuinka suuri osa panelistien puheesta ja kommenteista määritetään nykykoulun kritiikin (antiteesi) ja minkä verran ratkaisujen (synteesi) kautta. Tässä analyysissa painotetaan kohtaamista yhteiskunnallisen toiminnan perusinstituutiona. Siinä mielessä yhteiskunnallinen opettajakuvaus sisältää synteesi-ja ratkaisupuhetta. Rakenteisemminkin siitä voi olla kyse, jos ajatellaan kriittisyys prosessina, jonka tilaus on jatkuvaa. Yhteiskunta uudistaa itseään vain kyseenalaistamisen kautta. Kulttuurin uusintajanakaan koulu ei täytä tehtäväänsä, jollei se osallistu myös sen uudistamiseen. Kysyä silti sopii, onko "koulu koskaan todella tarpeeksi uusi kriittisille opettajille?"

Mikkelissä ja Helsingissä 26.11.2008

Hannu ja Jenni Linturi

Viitteet

Linturi, Hannu 2008. Illichin ajatuksia http://edelfoi.ning.com/profiles/blogs/1571427:BlogPost:1323
Linturi, Hannu 2002. Regressiivinen pedagogiikka http://nexusdelfix.internetix.fi/fi/sisalto/materiaalit/4_artikkelit/4_koulu/3_haastajameemit/3_regressio
Linturi, Hannu 1998. Opettaja ja neljä iitä:intressi, informaatio, ideologia ja instituutio http://oraakkeli.blogspot.com/1998_01_11_archive.html
Linturi, Jenni 2008. Moniääninen koulu http://www.metodix.com/fi/pajatus/headlines/0811moniaaninen

Varto Juha 2008. Yrittäjyyden toiveita ja todellisuuksia. Aikuiskasvatus 3/2008 .

Muu aineisto

Ilmiöpohjaisuus http://ilmiopohjaisuus.wikispaces.com/Ilmi%C3%B6pohjaisuus
Opettajan tulevaisuuden Live-Delfoi on nähtävissä tallenteena http://otavanopisto.emea.acrobat.com/p86955283/
Opettajan tulevaisuuskeskustelut http://edelfoi.ning.com/forum

"OPETTAJA 24/7 TAI VIELÄKIN ENEMMÄN 7-85"

2008-11-30T16:12:00.002+02:00

Opettajan tulevaisuus III

"OPETTAJA 24/7 TAI VIELÄKIN ENEMMÄN 7-85"

Life-Delfoissa äänestettiin ja keskusteltiin opettajan jo nähtävissä olevista ja tulevaisuudessa korostuvista ominaisuuksista. Lähtökohtana paneelin muotoilemalle tulevaisuussuunnalle on moderni professio, jossa työntekoa ohjaavat työnantajan ja työntekijän väliset sopimukset ja kollegiaalisesti jaetut uskomukset. Se tie on johtamassa umpikujaan, jolle paneeli lähti hakemaan ulospääsyä paitsi tulevasta myös menneestä. Ratkaisun avaimia löydettiin "kansankynttilästä", joka ei "opettanut" vain lapsia vaan koko yhteisöä. Keskustelijat pohtivat myös Live-paneelin jälkeen miten uusvanha opettaja onnistuisi nykymaailmassa.

Tällainen uusvanha opettaja on täysivaltainen opettaja kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Paneelin vastauksista voi erottaa kaksi opettajuuden perinteestä nousevaa olemuspuolta. Ensimmäinen koskee sitä, miten opettaja vaikuttaa koko kasvuympäristöön kansalaisena, kasvamisen ja oppimisen ammattilaisena. Opettajalle koko yhteisö, ei vain koulu, on oppimisen ja opetuksen foorumi. Uusvanhan opettajan käsitys koulusta ei ole jähmeä, vaan koulun tehtäväksi ymmärretään mukautua oppimisen mukaan. Opettajaa yhteiskunnallisena toimijana käsitellään vielä erikseen opettajasarjan viimeisessä osassa.

Toinen uusvanhan opettajan olemus on täysivaltaisuus. Täysvaltaisuuskeskustelun käynnisti elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala haastamalla nykykoulun käytäntöjä pohtimalla 50-luvun kansakoulua ja kansakoulun opettajaa. Juurikkala nosti esiin sen, miten kansakouluopettajan ammatin harjoittaminen oli holistista (kutsumus)työtä, jossa opettajuus sulautui muuhun elämään ja toisinpäin. Vähäistä rahapalkkaa kompensoi arvostettu asema yhteisössä ja uhaton reitti turvallisiin eläkepäiviin.

Uusvanhan (kansakoulun) opettajan tärkein ominaisuus on antautuminen opettajuudelle. Opettaja antautuu ”kasvamaan” opettajaksi. Hänen tehtävänsä ei ole toteuttaa itseään vaan antaa muiden toteutua. Uusvanhaa opettajaa voi kuvailla kasvun mahdollistajaksi modernin aineasiantuntijaopettajuuden sijaan. Koulussa opettaja auttaa oppijoita rakentamaan ehyitä skeemoja (= organisoitunut mentaalinen toimintamalli tai tietorakenne) ja tulemaan tietoiseksi omien ja muiden valintojen vaikutuksista kuten Tuija Kirveskari-Tähtinen haasteen kuvasi.

1. Mistä kasvaa kunnioituksen ilmapiiri?

Kaija Juurikkala nosti kateederille edesmenneiden kansakouluopettajien antaumuksen omalle ammatilleen. Juurikkalasta kansakoulunopettajat eivät erottaneet opetusta ja elämää toisistaan vaan elämä opettajana on kokonaista ja kokoaikaista. Juurikkalan kommentti herätti paljon keskustelua. Monet panelistit yhtyivät Juurikkalan arvioihin siitä, että tulevaisuuden voi löytää myös menneisyydestä. "Elä niin kuin opetat, silloin opettaminen on kokonaisvaltaista ja uskottavaa."

Täysivaltaisen opettajuuden pohtiminen johti myös nykykoulun kyseenalaistamiseen. Monet olivat sitä mieltä, että nykykoulussa oppijan ja opettajan edut sekoittuvat vaarallisesti. Kun puhutaan oppilaan eduista, puhutaankin itse asiassa opettajan eduista. Teema laajeni myös verkkoon ja jatkokierroksille. ”Tänään koulussa pohdin onko koulu ainetta vai oppilasta varten."

Myös kasvatustieteellisessä keskustelussa teema on tuttu. Kauhajoen käynnistämässä keskustelussa professori Lea Pulkkinen on samoilla linjoilla kuin Live-paneeli. Hänen mukaansa suomalaista koululaitosta on kehitetty opettajien, ei oppilaiden hyvinvoinnin näkökulmasta. (YLE Uutiset 3.10.2008)

Täysivaltaisuutta perusteltiin myös nyky-yhteiskunnan ominaisuutena. Esimerkiksi Kimmo Kevätsalo epäili onko globaalissa ja ubiikissa työelämässä ylimalkaan mahdollista tehdä selvää eroa työn ja vapaa-ajan suhteen. Hän määritteli itsensä kuolleen kansakouluopettajansa työn yhä keskeneräiseksi tulokseksi. Tällaista tulosta on hankala kirjata tuloskortteihin.

"Syypäitä etsimällä on harvoin löytynyt hyvää! Mitenkähän olisi kunnioituksen pedagogiikka, jossa molemmat osapuolet harjaantuvat toinen toisensa osaamisen kunnioituksessa! Jos oppimisessa/ opettamisessa on puhe toiminnasta, niin toiminta on syytä asettaa keskiöön."

Kaikkia jälkipanelisteja täysivaltaisuus ei miellyttänyt. Heistä pelkkä "paluu menneeseen" -skenaario ei ole ratkaisu nykykoulun ongelmiin.

"Kansankynttiläajattelua ei pitäisi liikaa romantisoida. Kysymys oli myös auktoriteetin ylivallasta, kurinpidosta ja oman kirjoista luetun "viisauden" korostamisesta. Kateedereja ei enää ole. Opettajan ammatti-identiteetti opiskelijan oppimista tukevassa oppimisympäristöajattelussa ei voisi enää olla pysyvä professio vaan joustava ja yhteiskunnan, työelämän, opiskelijoiden ja kouluyhteisön verkostoissa muuntuva opettajuus."

Mallia kritisoitiin myös siitä, että pidemmän päälle ympärivuorokautinen opettajuus käy liian raskaaksi. Miten käy niille opettajille, jotka eivät koe kutsumusta? Tai niille, jotka työ uuvuttaa? Anita Rubin peräsikin apua opettajan jaksamiselle.

"Minuun vaikutti kovasti tuo Kimmo Kevätsalon ajatus siitä, että opettajan työtä ei voi oikein mitata millään muulla kuin sillä, millaiseksi oppilaan elämä sitten muotoutuu vuosien, kymmenien vuosien jälkeen. Ymmärsin tämän myös niin, että opettajan vastuu on siinä, että kouluaikana aletaan piirtää jonkinlaista karttaa elämänpolusta perustuen arvoille, moraalille, eettisille ratkaisuille yhtä hyvin kuin tiedolliselle perustalle. Karttahan ei tule koskaan valmiiksi, mutta se, kuinka hyvin tämä kartanpiirto sitten onnistuu elämän tapahtumisen ja tapahtumien, muutoksen ja pysyvyyden jatkuvan vuoropuhelun myötä, on siis se ainoa opettajan työn onnistumisen mittari. Mutta jaksaako opettaja kantaa tällaisen vastuun? Mikä tukee häntä jaksamaan, kun mittarit mittaavat nyt ihan toisenlaisia ja toisenlaisilla kriteereillä määriteltyjä asioita, suorituksia, voiton maksimointia, rahalla mitattavia asioita siis. Kuka kehittäisi ihmisen onnellisuuden mittarin?"

Mitä ilmeisimmin kasvatus- ja oppimistyö ei kivutta asetu teollisen yhteiskunnan 5/8 -rytmiin.

"Jos työn kantoaalto on vuosien ja vuosikymmenien mittainen, kannattaa tarinan alkupäässä tehdä paljon töitä, että matkaeväät riittävät. ... Joskus voimme joutua tekemään paljon töitä, että jonkun sellaisen arvo otetaan vastaan, joka on ehtinyt jo monta kertaa saada turpiinsa. Ei aina tarvita pahoja kasvatustekojakaan alle, vaan kulttuurimme pinta- ja yksilökeskeisyys vinouttaa kehitystä. Sen oikaisemiseen tarvitaan vahva ja kekseliäs oppimis- ja kasvuyhteisö, joka osaa ratkoa ihmisenkokoisia ongelmia silloinkin, kun ei ole valmista ratkaisukaavaa."

Yksilölliset työn uudelleenorganisoinnit eivät yksin riitä. Moni on sitä yrittänyt ja taakkansa alle uupunut. Auttaisiko, jos kansankynttilä korvattaisiin kyntteliköllä? Anitan kuvaama taakka on niin raskas, että tuskin "moni jaksaa kantaa muuta kuin yhdessä muiden kanssa. Miksei opettajan työtä voisi organisoida yhteisöllisesti siten kuin monta muutakin työtä, että resurssit kohdentuvat työn kysyntään. Työn johdolle se asettuu kyllä isoja vaatimuksia, kun ihmisen rakentamisen aikataulut eivät ole yhtä ennustettavia kuin talon.

2. Opettajuus kollektiivina, ei kollegiaaliyhteisönä

Uusvanhan opettajan toinen olemuspuoli koskee hänen mahdollisuuksiaan toimia sekä häntä ympäröivässä yhteisössä että muiden opettajien kanssa yhteistyössä. Keskustelua herätettiin kollegiaalisuuden merkityksestä opettajuudelle tai sille, mitä opettaja itselleen sallii ja mitä hän itseltään kieltää.

"Opettajat ovat lääkärien ohella kaikista suurista ammateista kollegiaalisimpia. Edunvalvonta on ulkoistettu ja samalla kenties osa moraalia? Edunvalvonnassa toimii omituinen kiikkulautalogiikka. Jäsenistö on pidettävä tyytymättömänä, jotta joukot pysyvät militantteina ja työtaistelu-uhka uskottavana. Tyytyväinen jäsenistö on hampaaton joukko. Tästä asetelmasta syntyy painetta ylläpitää yhteisiä vääryyskokemuksia, joiden raaka-aineet poimitaan todellisesta elämästä, mutta valikoiden ja kantoja lukkoon lyöden. Kollegialisuus näkyy siinä, ettei näitä kantoja kyseenalaisteta. Se olisi omien pettämistä."

Nykyinen opettajien yhteistyö on rinnakkaintekemistä, ei erilaisista näkökulmista ja osaamisista syntyvää oppimisen tukemista.

"Opettajuutta pitäisi alkaa tarkastella yhteisötoiminnan kautta. Nyt koko taakka lankeaa persoonalle, joka ei enää ole opettajapersoona vaan kollegiaalinen artefakti. Konstruktiota pitävät yllä yhteiset uskomukset, mutta varsinainen liima on jaettu vääryydenkokemus. ... Syypäitä ovat hallinnoijat, vanhemmat, opiskelijat ..."

Panelistit eivät toki kieltäneet yhteisöllisyyden merkitystä kokonaan. Kollegiaalisuus on tärkeää, mutta nykyisellään se pikemminkin estää kuin edesauttaa opettajan toimimista oppilaslähtöisesti. Eräs panelisti oli sitä mieltä, että yhteisölliselle ja verkostoituvalle toiminnalle tulee luoda selkeät puitteet ja kiihokkeet: "... verkostointipuoli pitää kehittää myös palkitsevaksi, koska pitäisi unohtaa oman edun hyöty ja sitä ihmiset eivät yleensä jätä; joku palkitsevuus pitää siis saada, ettei ala panttaamaan tietoa."

Kollegiaalisten arvojen uudelleen arviointi voisi mahdollistaa myös sen, ettei uusvanhan opettajan täysvaltaisuuden tarvitse olla ajankäytöllisesti totaalista vaan opettajaa saa riittävästi Anita Rubinin peräänkuuluttamaa lepoa.

"Tämä on toteutettavissa opetus- ja oppimisyhteisönä. Tehdastyöhön suunniteltu systeemi ei voi olla optimi tilanteessa, jossa oppijan ja kasvavan tarpeet elävät jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja ympäristön kanssa. Kutsumustyön totaalisuuteen ei tarvitse palata, kun organisoidaan työn driverit ja vastuut toisin ja rakennetaan yhteisöratkaisuin siihen joustavuutta."

Uudelleen määritelty kollegiaalisuus ei panelisteista saa perustua pelkkään asiantuntijuuteen.

"Yhteiskunnassa on paljon töitä, jotka on organisoitu niin että homma pelaa koko ajan. Kai sen tässäkin tapauksessa pitäisi olla mahdollista. Tärkeämpi juttu on se, että eksperttiyden ja opettajuuden voi erottaa toisistaan. Silloin opettajuus voidaan hoitaa kuten Juurikkala kuvaa. Opettaja myös hoitaa sen, että asiantuntijat saavat viestinsä perille."

Tärkeäksi panelistit kokivat ainerajojen murtumisen. Uusvanha opettaja murtaa oman oppiaineensa rajat ja pelaa yhteispeliä muiden opettajien kanssa oppilaiden hyväksi.

"Ainerajat ovat eheyttämisen ja aihekokonaisuuksien lisääntymisen seurauksena hämärtyneet. Opettajan työ on opintokokonaisuuksien suunnittelemista yhdessä muiden opettajien kanssa ja oman aineensa asiantuntijana toimimista. Opetus muuttuu projektiluontoiseksi ja on useita aloja integroivaa toimintaa. Työn tekee haasteelliseksi se, että opettajan tulee olla moniosaaja, joka pystyy tukemaan oppilaita heidän projekteissaan."

Ymmärtämällä opettajuus paitsi kokonaisvaltaiseksi elämänasenteeksi myös yhteisöominaisuudeksi voi auttaa ylittämään kohtuuttomat vaatimukset aina auki olevasta opettajuudesta. Opettajuus on ihmisen "saattohoitoa", jota ei voi rajata saati rajoittaa virka-aikaan tai tiettyyn elämänjaksoon. Opettajuus alkaa viimeistään samaan aikaan kuin formaali oppiminenenkin. Opettaja käynnistää sitä, mikä jatkuu ja syvenee itse- ja vertaisoppimisena. Opettajuuteen liittyy professionaalista toimintaa, mutta perimmiltään se on kaikille kuuluvaa perusinhimillistä toimintaa.

Mikkelissä ja Helsingissä 25.11.2008

Hannu ja Jenni Linturi

Viitteet

Linturi, Hannu Illichin ajatuksia http://edelfoi.ning.com/profiles/blogs/1571427:BlogPost:1323
Linturi, Hannu Kollaboristinen pedagogiikka http://nexusdelfix.internetix.fi/fi/sisalto/materiaalit/4_artikkelit/4_koulu/3_haastajameemit/5_kollaboraatio

Linturi, Jenni (2008) Moniääninen koulu http://www.metodix.com/fi/pajatus/headlines/0811moniaaninen

Linturi, Hannu Opettaja ja neljä iitä:intressi, informaatio, ideologia ja instituutio http://oraakkeli.blogspot.com/1998_01_11_archive.html

Varto Juha (2008) Yrittäjyyden toiveita ja todellisuuksia. Aikuiskasvatus 3/2008.

Muu aineisto

Opettajan tulevaisuuden Live-Delfoi on nähtävissä tallenteena http://otavanopisto.emea.acrobat.com/p86955283/
Opettajan tulevaisuuskeskustelut http://edelfoi.ning.com/forum

Ilmiöpohjaisuus http://ilmiopohjaisuus.wikispaces.com/Ilmi%C3%B6pohjaisuus

"OPETTAJA ON HYVÄN ASIALLA"

2008-11-30T12:09:00.000+02:00

Opettajan tulevaisuus II

 "OPETTAJA ON HYVÄN ASIALLA" 

Delfoi-paneeli nosti esille hyvän opettajan käsitteen. Hyvä opettaja on panelisteista ihmisten kohtaaja ja kuuntelija, joka tukee ja ohjaa erilaisten oppijoiden kasvu- ja oppimisprosesseja. Edelleen hyvällä opettajalla on kyky ja halua eläytyä toisen asemaan tavalla, joka johtaa rakastavaan suhteeseen oppijan kanssa (arvostaminen, kohtaaminen, luottaminen, hyväksyminen, välittäminen). Vastakohtana esitellään narsistinen opettaja, jossa opiskelijoidenja kollegoiden tehtävä on huomata opettaja erinomaisuus eikä päinvastoin. Siitä opiskelijoita palkitaan eikä siitä, että he toteuttaisivat omia kasvun tehtäviään.

Ensimmäisessä luvussa esitellään panelistien käsityksiä hyvän tekniikasta ja rakastavasta pedagogiikasta. Myös näkemystä vastustavat mielipiteen pääsevät esille. Toisessa luvussa pohditaan opettajan ja oppijan suhdetta. Onko opettajan tehtävä lahjakkuuksien esiin nostaminen vai puurtamaan opettaminen? Entä opettaja itse? Onko hän narsisti vai omistautuja? Viimeisessä luvussa luodaan synteesiä ja pyritään luomaan jonkinlaista yhteenvetoa hyvän ja dekonstruktiivisen opettajan välille.

 1. Hyvän tekniikka 

Otsikko viittaa rakastamisen pedagogiikkaan, jonka Delfoi-keskusteluun toi Otavan Opiston rehtori Kaisa Lindström. "Rakastava kumpuaa kansanopiston lähestymistavasta, jossa yksilön erityislaadun kunnioittaminen on tärkeää", hän selitti.

Rakastavan pedagogian lähtökohtana onkin monien kansanopistojen pedagogisen käsityksen taustalta löytyvä Herman Nohlin käsitys kasvatushyvästä. Nohlilaisessa kasvatusopissa opettajan kuuluu olla ehdottomasti kasvatettavan ja oppijan puolella silloinkin, kun suhde on jännitteinen. Itse asiassa Nohl korostaa jännitteisen suhteen tärkeyttä oppimistapahtumalle. Jännitteisen rakentava suhde edesauttaa molempien autonomian ja itseoppimisen kehittymistä.

Hyvän tekniikkaa ja kasvatushyvää korostavissa kommenteissa nykykoulun opettajia kritisoitiin heidän narsistisuudestaan. "(Narsistinen opettaja) häiritsee opetusta - mutta lapset eivät halua toisten ihmisten tajunnanvirtaa - he haluavat tietoa, oikeaa tietoa".

Dekonstruktiivista oppimishaastetta yhteisen hyvän korostajat kritisoivat sen ulkokohtaisuudesta kuten seuraavassa vastauksessa. Suomalaisessa koulussa on unohtunut, että "pedagogian tulee alkaa herättämisestä, mahdollistamisesta ja hyvän etsimisestä kaikissa muodoissaan. Siihen tarkoitukseen ei riitä ainejakoisen toiminnan logiikka."

Mekanistisesta dekonstruktiosta tai juhlapuheista kommenteissa haluttiin erottautua korostamalla tekemistä pyrkimysten sijaan. Hyvän tekniikka ei ole mekanistista eikä toteudu vain hyvään pyrkimällä.

"Miten opettaja voi aidosti tunnistaa oppilaassa lahjakkuuden, joka poikkeaa hänen omasta ajattelutavastaan? Tämä tavoite onnistuu ainoastaan rakenteellisesti siten, että oppilaalla on vapaus hakeutua sellaisen opettajan luo, joka hänen lahjakkuutensa ymmärtää, ja sitä kykenee rohkaisemaan. Tämä myös edellyttää yksilöllistä aikaa paljon nykyistä enemmän. Opettajan yksilöllinen oppilaalle varattu aika voidaan paradoksaalisesti saavuttaa resurssirajatussa järjestelmässä lisäämällä massaluentojen, vakioitujen oppimateriaalien ja vakioitujen tietokonekorjattujen kokeiden ja tietokoneopetuksen/itseoppimisen määrää olennaisesti. Tämä auttaa myös lisäämään oppilaan valinnanvapautta itseohjautuvuuden mahdollisuuksia." Riittävän moninainen oppimisympäristö voi olla ratkaisu tähänkin.

"Opiskelijan yksilöllisyyden kohtaaminen on oppimisympäristön ongelma. Kaikkien opiskelijoiden oppimisen tukemiseksi pitäisi etsiä yhdessä ratkaisuja ja toimintatapoja. Inkluusio oikein toteutettuna (ei säästökeinona) on parempi kuin segregaatio." 

Hyvän tekniikkaa myös kritisoitiin. Joistakin panelisteista itsestä lähtevä toiminta ei voi olla hyvän tekemistä kuin vahingossa.   "Ihmisen seuraaminen työn majakkana on ehdottomasti parempi kuin se että tehdään ositettua teollisuuden vaihetyötä, jossa hankalat tapaukset ohjataan erityiseksperteille aivan kuin opiskelijat olisivat vain raaka-ainetta. Yhtälö ulkoistaa kokonaan opettajan, aikaisemman kokemuksen ja historian sekä sen ympäristön, missä kulloinkin ollaan." 

Kaikki panelistit eivät myöskään ostaneet nohlilaista kasvatushyvän käsitystä. "Mulla heräsi sellainen kysymys, että kuka rakastaa opettajaa. Miten se on tässä turvattu ja miten sitä voi lisätä. Mulla on sellainen tunne, että ei vaan oppijat vaan myös opettaja voi huonosti", totesi Anita Rubin.

Kaija Juurikkala nosti narsismin jopa opettajan essentiaaliseksi ominaisuudeksi. ”Meissä opettajissa piilevä vallanhalu on suurin syy siihen, ettei koulu muutu, vaikka yhteiskunta sen ympärillä muuttuu.”

Juurikkalan ja Rubinin kommentit perustuvat sille havainnolle, ettei tiikeri pääse mihinkään raidoistaan. Heistä narsismin käsitteleminen ja terveen itsekkyyden myöntäminen on pitkällä tähtäimellä parempi vaihtoehto kuin kutsumustyöhön ja rakkauteen hajoaminen.  

Lahjakkuutta vai puurtamista?  Hyvän tekniikalla panelistit viittaavat myös siihen, että opettajan tehtävä on kaivaa kasvavasta ja oppijasta esiin se, missä hän on hyvä. Yrjö Myllylä peräsi tulevaisuuskorttia, jossa opettajan työ sidotaan siihen, miten hän onnistuu vuosien tähtäimellä jalostamaan lasten ja nuorten lahjakkuuksia. Hyvän tekniikassa opettajan tärkeimmäksi tehtäväksi mielletään opiskelijan lahjakkuuksien selvittäminen ja kehittäminen. Kaikki muu järjestyy kyllä.  

Tulevaisuuskuvien lisäksi panelistit korostivat nykyhetkeä ja läsnäoloa.  "Jaa. Nuo kortit... Ajatus siirtyy peliteoriaan. Lapsi tarvitsee ensin turvan ja mallin, sitten luottamuksen auktoriteettiin, sitten vapaan kasvumahdollisuuden uudeksi auktoriteetiksi. Ubiikki tieto kiirii koko prosessin kantapäillä, siitä ei tarvitse kantaa niinn paljoa huolta. Paitsi insinööri- ja taloustieteet."

2. Tuloskorttiajattelua kritisoitiin vahvasti

"Tuloskortti kaikille jo etukäteen eikä todistus jälkikäteen kuten nyt vielä on tapana! Balance Score Card ja laatukäsikirjat esiin ja töihin! Jippii!!! Oheisen teesin mukaan mitään vastuuta opettelemisesta ei ole kenelläkään, jotta oppiminen mahdollistuisi. Jippii! Koulussa kaikki vain kiusaavat toisiaan kunnes ikärajan saavuttaminen vapauttaa molemmat osapuolet - oppilaat ja opettaja - moisesta piinasta." 

Ironiaa joka syntyi enemmän sana-assosiaatiosta kuin sisällöstä. Toki myös kritiikkiä paitsi nykykoulua sen dekonstruktiivisia ratkaisupyrkimyksiä vastaan. "Ehkä kuuntelemisesta löytyy enemmän kuin kaivamisesta. Mistä kaivaja tietää mitä hän etsii tai etsiikö vain omaa kuvaansa? Kolmanneksi tieksi ehdotan dialogista opettajatyöparia lapsen ja nuoren kanssa tulevaisuustaitojen yhteiseen etsimiseen." 

Hyvän tekniikan hallitseva opettaja on pyyteetön uurtaja. Hän pyytää, muttei vaadi. Ja joistakin panelisteista hajoaa lopulta taakkansa alle. ”Kaikkea ei saa nähdä oppimisen kautta tai oppimisena. Mua pelottaa kauheesti tää puhe elämänikäisestä oppimisesta. Ihmisen pitää pystyä vähän pysähtymäänkin. Pitää pystyä sulattamaan sitä henkistä ravintoa.”, totesi Anita Rubin.

 Rakastava ja läsnä oleva opettaja ei ole mahdollinen ilman tulevaisuusperspektiiviä. Ei riitä että hän valloittaa tulevaisuutta itselleen, hänen pitää kyetä rakentamaan sitä myös oppilailleen. Anita Rubinin tutki väitöskirjassaan nuorten tulevaisuudenkuvia. Keskeinen havainto on, että nuori on elämässään turvassa, kun rohkenee rakentaa pesää tulevaisuuteen. Tutkimustulos pätee panelisteista yhtä hyvin opettajiin kuin oppilaisiin. Yrjö Myllylä pitää Rubinin havaintoa käyttökelpoisena.

"Oppilaan lahjakkuudesta pyrittäisiin pääsemään selville heti koulun alussa sitä tietenkin jollakin tavalla esimerkiksi vuosittain tarkentaen. Tämän pohjalta laadittaisiin tavoiteohjelma, jota seurattaisiin! Tulevaisuuskortin avulla selvitettäisiin, miten hyvin koulu onnistui esimerkiksi yhdeksän vuoden peruskoulutuksen aikana toteuttamaan oppilaan kyvykkyyttä."

 Erikoislahjakkuuksia ei kaiveta esiin ilman työtä. Anita Rubinista lahjakkuuden löytäminen ei riitä, vaan tarvitaan myös oppia työn tekemisestä. Ilman sitä kaikki ei järjesty ja itsestäänorganisoidu päinvastoin kuin Myllylä uskoo.

"Yhtään en halua väheksyä jokaisen oppijan erityislahjakkuuden esiin kaivamisen ja edelleenkehittämisen tärkeyttä. Kuitenkin minua harmittaa samalla se, että unohdetaan niin usein, että perustaitojen hankkimiseen kuuluu myös rankka puurtaminen ja kova työ. Onhan sanottu, että esimerkiksi taiteellisen lahjakkuuden sisällöstä 90% on kovaa, raakaa työtä, harjaantumista, jatkuvaa harjoittelua ja sinnikästä uskoa omiin kykyihin. Sisua. Jos kukaan tai mikään ei tue tätä antautumista ja halua kovan työn tekemiseen, jos tulosten pitäisi näkyä heti, suurenkin lahjakkuuden merkitys jää pieneksi. Mikään toisaalta ei nykyisessä asenneilmapiirissä tue puurtamista. Kaikkitännemulleheti-ajattelu on tullut elämäämme, kouluunkin. Oppimisen pitäisi olla viihdettä, hauskaa, elämyksiä, jopa niin vahvasti, että oppimisen sisällön syvyys ja laatu jäävät "iloisen oppimistapahtuman" jalkoihin."

  Kaikki eivät kuitenkaan nähneet puurtamista ja lahjakkuutta toistensa vastakohtina. Oraakkeli korosti vastauksessaan lahjakkuuden, merkityksellisyyden ja työn suhdetta.

"En laittaisi näitä vastakkain vaan peräkkäin. Ensi kerran törmäsin ajatukseen Charles Handyn teksteissä. Hän käytti vähän eri termiä, mutta samaa ideaa siinä takaa-ajetaan. Handy sanoo, että opettajan ja kasvattajan tärkein tehtävä on saada lapsi tai nuori oivaltamaan missä hän on hyvä. Hyvä tarkoittaa paljon muuta kuin suoritusarvoa. Tärkein pointti on arvon, arvokkuuden ja merkityksen kokemus. Kun se on rakennettu niin sitten onnistuu myös poinnistelu, työn tekeminen ja välittömän hyödyn takainen tavoittelu. Ja toisinpäin. Jos ei ole arvostusta, ei arvosta myöskään itseään, tavoitteleminen menettää merkityksensä ja eletään vaan tätä ja seuraavaa hetkeä."

Samaa mieltä oraakkelin kanssa oli myös anonyymi osallistuja.

"Ajattelisin, että lahjakkuus syntyy kiinnostuksesta. Jos on kiinnostunut, jaksaa tehdä töitä. Kun on kiinnostunut, työ ei ole puurtamista, sitä tuskin huomaa. Lahjakkuuksien esiin kaivamisen sijaan opettajien pitäisikin pystyä herättämään oppilaissa kiinnostusta. Peruskoulun kasilla historian opettajani sai minut lukemaan roppakaupalla kirjoja toisesta maailmansodasta. Kymppi tuli kuin ilmaiseksi, edes avaamatta koulukirjoja."

3. Tulemassa olevan dialektiikkaa

Dekonstruktiivista opettajaa hyvän tekniikkaa harrastava opettaja lähestyy siinä mielessä, että hän ei rajaa opettamistaan omaan oppiaineeseen. Dekonstruktivistien tavoin he arvostelevat nykysysteemiä, jossa professio rajataan omaan oppiaineeseen.

Hyvän opettajat voidaan liittää niihin 1900-luvun kasvatustieteellisiin virtauksiin, joita nimitetään vapauspedagogioiksi. Niihin voidaan lukea elinvoimaiset, vaikkakin marginaaliset, Steiner-, Montessori- ja Freinet -pedagogiikat. Osa virtauksista on jättänyt myös pysyviä jälkiä koulujärjestelmiin kuten John Deweyn ajatukset koulusta, joka on elämää ei koulua varten.   Vapauspedagogioita yhdistää opiskelijan tunnistaminen yksilöksi omine arvokkaine tunnuspiirteineen ja suuntautumisineen.

Ihmisten moninaisuus pääsee esiin parhaiten sellaisissa "oikean elämän" simulaatioissa, joissa tarvitaan monia taitoja ja taipumuksia. Idea autenttisesta yhdessäoppimisesta on Deweyn meemiperintö myös Euroopan puolella, jossa varsinkin pohjoismaisen vapaan sivistystyön ja aikuiskasvatuksen puolelta on korostettu itseoppimisen tavoitetta.

Deweytä pidemmälle pedagogiaa yhteiskunnallisti Paolo Freire opetuksellaan, jossa ihmisen suhde maailmaan ja sen rakenteisiin kyseenalaistetaan. Oppimisen lähtökohdaksi nostetaan kulttuurin ja yhteiskunnallisten asemien uusintamisen sijasta emansipatorinen tiedostaminen ja yhteiskunnan uudistaminen. Yhteisen tietoisuuden opettajan ja oppijan kesken kuvaa pedagogista perusprosessia.

Hyvän tekniikassa vapauspedagogia ruumiillistuu siten, että opettajan tehtävä täyttyy, kun oppija ottaa (itse)opetuksen omaksi huolekseen. "Oli hieno ajatus, että opettajan työn onnistuminen voi oikeastaan näkyä vasta kymmenien vuosien päästä, siinä, millaisen elämänpolun hänen oppilaansa joskus taivaltaa. Opettaja on kuin oppilaansa elämänopas, se joka lähettää jollekin määrätylle arvojen ja eettisten valintojen polulle ja antaa mukaan -- parhaassa tapauksessa -- elämänikäisen karttakirjan. Tavallaan tämä ajattelu tietenkin lisää opettajan vastuuta oppijan elämästä ja se tuntuu todella pelottavalta. Kysymys onkin, miten voitaisiin tukea opettajaa tämän vastuun hyväksymisessä ja kantamisessa." 

Dekonstruktiivista siipeä vapauspedagogia lähenee siinä mielessä, että siinä oletetaan rakenteiden takana olevan aina toinen rakenne. ”On virallinen organisaatio mikä tahansa, epävirallinen on sitä kaksin verroin tärkeämpi. Jos opiskelija tuntee saavansa riittämiin tukea, tilaa ja mahdollisuuksia oppia ja kehittyä, hän kasvaa kaikkiin suuntiin. Myös siihen, että syntyy ymmärrys siitä tilanteesta, sen mahdollisuuksista ja rajoista, missä hän kulloinkin on.”  (Linturi 2003)

 Viitteet

Linturi, Hannu 1998. Opettaja ja neljä iitä: intressi, informaatio, ideologia ja instituutio http://oraakkeli.blogspot.com/1998_01_11_archive.html
Linturi, Hannu 2002. Progressiivinen pedagogiikka http://nexusdelfix.internetix.fi/fi/sisalto/materiaalit/4_artikkelit/4_koulu/3_haastajameemit/2_progressio
Varto Juha (2008) Yrittäjyyden toiveita ja todellisuuksia. Aikuiskasvatus 3/2008 .

Blogi- ja uutistekstejä

Linturi, Jenni 2008. Moniääninen koulu http://www.metodix.com/fi/pajatus/headlines/0811moniaaninen
Linturi, Hannu 2008. Illichin ajatuksia http://edelfoi.ning.com/profiles/blogs/1571427:BlogPost:1323

Muu aineisto 

Opettajan tulevaisuuskeskustelut http://edelfoi.ning.com/forum
Opettajan tulevaisuuden Live-Delfoi on nähtävissä tallenteena http://otavanopisto.emea.acrobat.com/p86955283/

"MUUTETAAN SYSTEEMI NIIN MUUTTUVAT TOIMINTATAVATKIN"

2008-11-30T10:00:00.000+02:00

Opettajan tulevaisuus I

"MUUTETAAN SYSTEEMI NIIN MUUTTUVAT TOIMINTATAVATKIN"

Otavan Opistossa järjestetyn Live-Delfoista löytyi neljä eri suunnilta tulevaa haastetta tulevaisuuden opettajalle. Ensimmäinen haaste koskee kykyä ja halua sietää ja etsiä muutosta. Tätä haastetta kutsumme artikkelissa dekonstruktiiviseksi haasteeksi. Seuraavassa kirjoituksessa esitellään pääpiirteittäin dekonstruktiivisen haasteen ominaispiirteet. Jatkopampfleteissa kuvataan kolme muuta opettajan tulevaisuutta.

Päivikki Telenius kysyy tarvitaanko nykymuotoista opettajuutta ollenkaan? Yrjö Myllylä perää "tulevaisuuskorttia", jossa opettajan työ sidotaan siihen, miten hän onnistuu vuosien tähtäimellä jalostamaan lasten ja nuorten monenlaisia lahjakkuuksia. Dekonstruktion kohteena ovat siis opettaja-instituution ohella koko koulu - josta http://oraakkeli.blogspot.com/2007/08/llichilinen-dekonstruktio.html ) Ivan Illich pampfletoi jo vuosikymmeniä sitten - ja opetussuunnitelmat, joiden uudelleenmuotoilua Myllylä vaatii.

Ensimmäisessä ja toisessa luvussa käsitellään dekonstruktiivista oppimishanketta ja koulua instituutiona. Ensin verrataan paneelissa noussutta näkemystä Ivan Illichin teoriaan kouluttomasta yhteiskunnasta. Dekonstruktion kohteena ovat siis opettaja-instituution ohella koko koulu - josta http://oraakkeli.blogspot.com/2007/08/llichilinen-dekonstruktio.html ) Ivan Illich pampfletoi jo vuosikymmeniä sitten - ja opetussuunnitelmat, joiden uudelleenmuotoilua Myllylä vaatii.

Kolmannessa luvussa esitellään dekonstruktiivisen oppimishankkeen suhdetta oppimissuunnitelmaan. Panelistien vastauksista nousee esiin ilmiöpohjainen opetussuunnitelma, jossa oppiainerajojen sijaan rakennetaan omaa suhdetta ja tilaa maailmassa koulussa ja koulun ulkopuolella.

Neljännessä luvussa pohditaan opettajan muutosta. Tulevaisuuden opettaja muuttuu, kun hänen toimintaympäristönsä muuttuu tai sitä muutetaan. Panelistit haluavat nostaa katseen oppiaineista ja pikku asioista olennaiseen. He kuvaavat tulevaisuuden opettajan kokeilevaksi ja tutkivaksi muutosagentiksi, jolla on sisäinen halu etsiä ja rakentaa uutta sekä kyky sietää keskeneräisyyttä ja epävarmuutta.

Viidennessä luvussa pohditaan joustavaa oppimisympäristöä ja panelistien näkemyseroja sen toteutumisessa. Lopuksi vedetään langat vielä kerran yhteen ja pohditaan hetki.

1. Kouluton yhteiskunta

Dekonstruktiivisen opettajahaasteen lähtökohdaksi panelistit nimeävät modernin teollisen aikakauden koulun, jonka organisoituminen perustuu homogeenisiin oppijaryhmiin ja ainejakoiseen opetussuunnitelmaan. Paneelin dekonstruktiivisesta siivestä tulevaisuudessa opettajan ammatti on hakeutunut kohti modernia asiantuntijuutta, jossa opettaminen on "se juttu", ei kasvattaminen.

"Toivottavasti kukaan ei opettaja ei ole enää arvostelija vaan arvioija", totesi ammatillisen koulutuksen asiantuntija Aila Paaso.

Dekonstruktiivista opettajahaastetta voi verrata Ivan Illichin teoriaan kouluttomasta yhteiskunnasta. Illichläisittäin ymmärrettynä mikä tahansa professio näyttäytyy pyrkimyksenä privilegioida ja rajata opettamisen tehtävä ammattilaisille. Professioiden rajautuminen on ongelmallista, siksi että tiukka ammatillinen ymmärrys vaientaa yksilöiden oman äänen. Koulussa tämä tarkoittaa sitä, että oppiminen ja tutkintovaatimukset sekoittuvat siten, että jälkimmäinen saa ensimmäisen merkityksen. Samalla myös oppilaat menettävät kyvyn sanoa jotain uutta ja omaa. Ivan Illichin ehdotti tilanteen parantamiseksi kolmen kohdan ohjelmaa.

Ensinnäkin tilanne parantuisi turvaamalla kaikille oppimishaluisille pääsy oppimisresursseihin missä tahansa elämänvaiheessaan. "Opettajan rooli ei voi enää olla yhteen traditioon liittyvä vaan sen pitää olla useaan traditioon liittyvä", argumentoi panelisti Aila Paaso.

Toiseksi Ivan Illichistä tilanne parantuisi mahdollistamalla suora osaamisen jakaminen niille, jotka haluavat oppia. Paneelissa tämä näyttäytyy kritiikkinä koulun ja oppilaiden kohtaamattomuudesta. Ivan Illich halusi poistaa kaikki opettajat. Koulun käytännöt ja opettajan ammatillinen identiteetti estävät pahimmillaan oppimisen ja aidon kohtaamisen.

Ammatin sisältä ongelmat nähdään aivan toisin. "Tänä päivänä opettaja on valitettavasti monen lapsen ainoa todellinen kohtaaja ja kuuntelija. Uraa tekevät vanhemmat eivät ehdi keskittyä kuin itseensä. Suurissa opetusryhmissä opettajan aika ei riitä jokaisen lapsen kohtaamiseen tällä tasolla eli opetusryhmien kokoa on pienennettävä."

Muutama muukin kommentoija suhtautui koululaitoksen purkamiseen kriittisesti. He puhuivat resursseista ja rahasta. "Yrjö Myllylän ajatus on houkutteleva, mutta vaatisi oman opettajan 4-5 oppilasta kohden, mistä taloudelliset resurssit saadaan kun koulupuolelta karsitaan menoja muutenkin koko ajan? Arviointi muotoutuisi hyvin subjektiiviseksi sekä oppilaan että opettajan kohdalla. Jo nyt sanallinen arviointi on todettu ongelmalliseksi siirryttäessä numeroarviointiin, joka on edellytys toisen asteen opintoihin siirryttäessä. Ihmettelen opettajaa arvioinnin kohteena, siirryttäisiinkö tulospalkkaukseen? Oppilasmateriaali on niin heterogeenistä, että miten sitä tuloksellisuutta mitattaisiin? Lapsi tarvitsee sekä kasvattajan että opettajan, näitä on vaikea totaalisesti erottaa toisistaan eikä mielestäni tarvitsekaan. Näkisin kuitenkin kasvatusvastuun vanhemmilla ja oppimis/opettamistehtävän koululla. Kouluikäiset lapset eivät kykene itsenäiseen työskentelyyn kautta oppimiseen, aikuisen läsnäoloa ja ohjausta tarvitaan."

Puheenvuorot rajaavat ongelmien ratkaisut koulun ja opettajien profession sisälle. Tässä suhteessa opettajuus ei eroa muista moderneista ammateista. Illich olisi - jos eläisi - tyystin eri mieltä. Vähän sinne päin kallellaan on myös panelisti Tuija Kirveskari-Tähtinen etenkin siitä Illichin vaatimuksesta, että
on luotava osallistumismahdollisuus ihmisille, jotka haluavat julkisesti argumentoida jonkin asian puolesta tai jotakin vastaan. Kirveskari-Tähtinen Opettajilta on edellytettavä omaa ajattelua. ”Kun suostuu ja antautuu harjoittamaan omaa ajatteluaan, pehmentyy.” Se, että opettaja harrastaa omaa ajattelua, auttaa häntä yhtäältä kohtaamaan erilaisia oppijoita ja toisaalta se auttaa myös oppijoita löytämään oman ajattelutapansa, joka ei välttämättä ole sama kuin opettajan ajattelu.

2. Koulun purkaminen

Dekonstruktiiviset haastajat pyrkivät nimensä mukaisesti purkamiseen. Heistä koulun ja koulutuksen uudistuminen on mahdollista vasta sitten, kun koulun ja koulutukset rakenteet on muutettu niin perusteellisesti, että muutos vaikuttaa sekä opettajien että oppilaiden toimintaan ja ajatteluun. Syvällinen muutos voi käynnistyä opettajan ammatin muutoksesta tai siitä suunnitelmasta, jolla formaalista oppimista lähdetään tuottamaan.

"Kulttuuria kantavien taitojen opetteleluako tulevaisuudessakin tarvitaan? Entä luovuus, uudet merkitykset nousevissa ja taittuvissa sukupolvissa?" kysyy anonyymiksi jäävä verkkopanelisti.

Nykyisen koulu dekonstruktiiviset panelistit näkevät jähmeänä ja hierarkkisena. Kipakoin kritiikki kohdistuu Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden kautta kouluun instituutiona. ”Näinhän me ollaan opittua ja opeteltu, että konstruktiivinen prosessi on yksilöllinen. Ja nyt mua pelottaakin, että se tarkoittaa sitä, ettei meidän tarvitse olla vuorovaikutuksessa. --- Tässä ajassa viisaan opettajan vastavirta olisi sitä, että lähtee ponnistelemaan osa-alueelle, jossa ei etsitä yksilön etua vaan yhteisön rakkautta ja jaksamista”, panelisti Tuija Kirveskari toteaa.

Dekonstruktiiviset panelistit kysyvätkin vallitseeko meillä modernin koulun demagogia ja postmodernin koulun käytäntö? Ajankohtaisen Kakkosen kasvatusillassa (18.11.2008) herätettiin kysymys siitä, ovatko hukassa nuoret vai vanhemmat? Paneelin dekonstruktiivisen oppimishaasteen kannattajat vastaavat, että opettajalla. He kiinnittävät huomiota siihen, että vaikka koulun tavoitteena on valistuksen aikainen unelma eheästä ja vapaasta kansalaisesta, joka muodostaa kantojaan tietoon, ymmärrykseen ja etiikkaan perustaen itsenäisesti mutta muiden mielipiteitä kuunnellen, nykyopettajilta ei vaadita itsenäisyyttä. Panelistin dekonstruktivistit penäävätkin opettajilta omaa tahtoa ja ajattelua. ”Opettajan pitäisi palata aina omaan tieto-käsitykseensä, käsitys oppimisesta on keskeistä, kenen teko on oppiminen, miten eri tavalla opitaan?”

Joistakin panelisteista kyseenalaistamisen ja dekonstruktion pitäisi koskea oman ajattelun lisäksi myös toimintatapoja ja oppimissisältöjä. JOissakin kommenteissa kyseenalaistetaan myös oppiainerajat ja sisällöt. "Opettajan ja oppilaan yhdeksi mittariksi kyseenalaistamisen kyky, ja erityisesti oman ajattelun ja toimintatapojen kyseenalaistaminen. Tulisi eriyttää toisistaan normiajattelun opetus ja normien kyseenalaistamiseen tähtäävät jaksot. Molempia tulisi mitata ja molemmat tulisi sisällyttää jokaisen opettajan ja oppiaineen sisältöön."

Dekonstruktiivinen oppimishaaste lähtee koulun ja sen sääntöjen purkamisesta. Purkamisen tavoitteena on yhtäältä yksilöllisen ajattelun tavoittelu ja toisaalta - kuten Tuija Kirveskari-Tähtinen argumenteissaan toi vahvasti esille - uudenlaisen, moniäänisen yhteisöllisyyden hakeminen. Seuraavassa luvussa keskitytään tarkemmin dekonstruktiivisen oppimishaasteen opetussuunnitelmille ja oppiainerajoille kohdistamaan kritiikkiin.

3. Opetussuunnitelma ja oppimisympäristöt uusiksi

Dekonstruktiivinen oppimishaaste koskee siis koulun lisäksi opetussuunnitelmia. Panelistit kritisoivat nykykoulun oppiainerajoja. Useammissa kommenteissa nousi esiin vaatimus uudenlaisesta opetussuunnitelmasta tai oppimisesta, jossa oppiainerajat liudentuvat ilmiöihin. Opettajalta se edellyttää kykyä katsoa maailmaa oppiaineen sijaan.

"Ihminen antaa parastaan, jos voi toteuttaa taipumuksiaan, toteuttaa omaa kyvykkyyttään toisten hyväksi: Mitä tarkoittaisi käytännössä se, että luovuttaisiin perinteisestä opetussuunnitelma-ajattelusta kokonaan ja rakennettaisiin ohjelmat siten, että niissä pyritään tunnistamaan oppilaiden todellinen lahjakkuus ja tukemaan sitä? Arvioinnin kohteeksi tässä käytännössä tulisivat opettajat, siinä, että kuinka hyvin he ovat kyenneet tukemaan oppilaan luontaista lahjakkuutta, joka joskus ehkä poikkeaa voimakkaastikin opetussuunnitelman tavoitteista, toisin kuin nyt jossa arvioidaan oppilaan kykyä täyttää osin ylhäältä annettua opetussuunnitelmaa”, ehdottaa Yrjö Myllylä. Myllylän ajatus opetussuunnitelmien dekonstruktiosta sai tukea muilta.

"Illichin ajatuksia! Hänen ratkaisunsa ovat kehittelykelpoisia edelleen. Muodostetaan opetus- ja oppijaverkostoja, avataan resursseja kaikkien käyttöön ja tilaisuuksia, joissa osaajat voivat suoraan siirtää osaamistaan nuorelle sukupolvelle ja miksei vanhemmillekin", anonyymi panelisti totesi.

Suunnitelmauudistuksille avautuu lisää mahdollisuuksia, jos siirrytään koulua ja luokkahuonetta laajempaan oppimisympäristöajatteluun. Parissakin kommentissa vaihtoehdoksi esitettiin ns. ilmiöpohjaista opetussuunnitelmaa. Ilmiöpohjaisessa opetussuunnitelmassa oppimisen lähtökohtana ovat kokonaisvaltaiset, todellisen maailman ilmiöt, eivät oppiaineet ja niiden rajat (http://ilmiopohjaisuus.wikispaces.com/Ilmi%C3%B6pohjaisuus). Seuraavassa lainauksessa on myös kyse eräänlaisesta ilmiöpohjaisuudesta. Oppiaineiden sijaan ehdotetaan nelijakoa fyysiseen, psyykkiseen, sosiaaliseen ja pedagogiseen.

”Oppimisympäristö tulisi käsittää laajasti esim. fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja pedagoginen ympäristö. Näkökulmien nykytila-analyysin pohjalta voisi lähteä miettimään toimintaa ja eri näkökulmista nousevia kehittämiskohteita. Fyysisessä näkulmassa toimintaympäristöjä mahdollisuuksineen, psyykkisessä näkulmassa erilaisuuden hyväksymiseen, kouluviihtyvyyteen ja hyvinvointiin liittyviä asioista, sosiaalisessa näkökulmassa yhteistyö ja vuorovaikutusverkostojen toimintaa ja rooleja ja pedagogisessa näkulmassa oppijakeskeisiä opetusmenetelmiä, joustavuutta jne."

Opettajalta suunnitelmauudistus vaatii kykyä haltioitua maailmasta, joka on hänen ympärillään. Sitä ei voi mallittaa menneestä eikä tulevasta, vaan siihen on otettava suhde tässä ja nyt. ”Aito haltioitumisen kyky vaatii kykyä päästää irti”, Anita Rubin toteaa.

4. Opettaja ja asenne uusiksi

Koulun ja opetussuunnitelman lisäksi paneelin dekonstruktiiviset opetushaastajat uudistaisivat opettajan asenteita. Panelistien vastauksissa korostuu se, että tulevaisuuden opettaja uskaltaa ja erehtyy.

Kaisa Lindström puhui pedagogisesta rakkaudesta, jossa opettaja rakastaa oppilasta. Pedagogiseen rakkauteen viittasi myös Aila Paaso todetessaan, että ”opettajatyypin pitäisi muuttua kurinpitäjästä kohtaajaksi ja kuuntelijaksi.”

Anita Rubinista opettajan pitäisi hyväksyä se, että hän voi olla myös vaarassa. "Kyky hyväksyä se, että voi olla myös vaarassa. Ajattelen valta ja auktoriteetti kysymyksenä siitä pelosta, että oma auktoriteetti järkkyy."

Dekonstruktiivisessa haasteessa kritiikin kärki koskikin opettajan valta-asemaan ja auktoriteettiin liittyviä kysymyksiä. Paneelista tulevaisuuden opettajalla täytyy olla uskallusta paitsi oppia uutta myös sitä ennen oppia pois vanhasta ja jo turhaksi käyneestä. "Kyllä tulevaisuuden opettajalla pitää olla uskallus ja halu oppia uutta ja oppia pois vanhasta", Anita Rubin toteaa.

Yhtäältä auktoriteettia käyttävää opettajaa pidettiin siis vaarallisena. Toisaalta, kuten aikaisemmissa luvuissa kävi ilmi, moderni koululaitos koettiin auktoriteettia ja valtaa korostavana instituutiona. Dekonstruktiivista oppimishaastetta korostavat panelistit korostivatkin sitä, ettei lineaarilogiikka riitä koulun uudistamiseen. "Pitää kehittää kolmiulotteinen peilin pohja - lineäärisen lisäksi, viereen ei ehkä tilalle", totesi Tuija Kirveskari-Tähtinen.

Dekonstruktiivisessa oppimishankkeessa pyrkii siis purkamaan koulun lisäksi opettajuuden. Päivikki Telenius meni jopa niin pitkälle, että lähti etsimään tulevaisuuden opettajia koulun ulkopuolelta. "Hyviä opettajia on paljon enemmän koululaitoksen ulko- kuin sisäpuolella. Kasvattajan osa on syytä erottaa opettamisesta, ainakin alle murrosikäisenä lapset tarvitsevat lähiaikuisen myös oppimisympäristössään, turvallisen ja tutun, joka kulkee mukana koko koulupäivän ehkä n. 10 oppilaan ryhmän kanssa."

Muutoksen panelistit näkivät mahdollisena ja heidän suhteensa tulevaisuuteen oli positiivinen. Seuraavassa lainauksessa nimetön panelisti pohtii tulevaisuuden opettajaa. Hän on sitä mieltä, että tulevaisuudessa opettajan rooli vähenee ja vaikka vanha opettajatyyppi ei kokonaan häviäisikään, se saa rinnalleen muita opettajatyyppejä. "Uskon että opettajan uudet roolit (suunnittelija, dramaturgi, ohjaaja, tutor, valmentaja, verkoston kutoja ym.) vahvistuvat sitä mukaa, kun vanhan opettajan tarve vähenee ... sellaiset vaihtoehdot lisääntyvät, jotka sopivat erilaisiin oppijaprofiileihin ja elämäntilanteisiin. Vanha ei häviä, mutta väistyy vähitellen kehityksen etunäyttämöltä. Kansalaisopettajuudelle tulee lisää tilaa ja tilausta. Autenttisen toiminnan yhteydessä se on ylivertaista."

Vanhan opettajan rinnalle syntyneitä opettajatyyppejä yhdistää se, että he esittävät kysymyksiä mieluummin kuin antavat vastauksia. Seuraavassa lainauksessa nimetön verkkopanelisti pohtii tulevaisuuden opettajuutta. "Ei ole oikeita vastauksia, vaan vastaukset syntyvät koko ajan uudestaan yhdessä ymmärtämällä syvemmin ja laajemmin".

Uuden opettajuuden korostajatkaan eivät kuitenkaan olleet täysin valmiita luopumaan vanhasta opettajasta, ainakaan kokonaan. Esimerkiksi Kaisa Lindström erotteli opettajuudesta ydinominaisuudet ja pinnan. Hän vertasi ydintä vanhojen uskontojen opettajiin ja heidän rakkauteensa. Lindströmistä pinnan täytyy muuttua, mutta rakkauden säilyä.

"Kun ajattelee näitä kesto-ominaisuuksia, niin tapahtuu jotain pitoisuuksien muutoksia, mutta tämä ydin pysyy. Esimerkiksi uskontojen hyvät opettajat tuoneet selvästi esille näitä näkökulmia, esimerkiksi tuo pedagogisen rakkauden näkökulma on yksi sellainen."

Panelistit nostivatkin esiin sen, että opettajan tulevaisuuden kompassi voi olla myös menneisyys. Seuraavassa anonyymissä vastauksessa haikaillaan kasvattaja-ohjaajaa ja maalaisjärkeä. "Suuntana kasvattaja-ohjaaja. Maalaisjärki loputtoman terminologian sijaan. Fraasit ovat ainoastaan hallinnon omaa tarvemääritystä varten. Opettajuus menee kohti teoriakeskeisyyttä, oppimisen kohteet jäävät oman onnensa nojaan: kasvavat kuin luonto kasvattaa."

5. Kohti joustavaa ja moniäänistä oppimisympäristöä

Koulun, opetussuunnitelman ja opettajan dekonstruktiosta nousee uusi moniääninen ja muuntuva oppimisympäristö. Paneelissa keskusteltiin joustavasta oppimistyylistä, jota ohjaa oppimissuunnitelman sijaan oppilaan hinku.

"Joustava oppimistyylin mukainen ryhmittely, jota ohjaa opiskelijan oma oppimisuunnitelma (karsittu tai laajennettu versio nykyisen kaltaisesta) ja tulevaisuusorientaatio. Opettaja on ohjaaja, joka auttaa opiskelijaa suuntaamaan oppimistaan ja voimaannuttamaan osaamistaan. Opettaja-ohjaaja kulkee rinnalla koko kouluajan. Opettajatiimit keskustelevat myös yhdessä yhteisöllisistä tavoitteista."

Opetussuunnitelman muuttuminen oppimissuunnitelmaksi vaikuttaa myös kouluun ja sen tavoitteisiin. Joiden panelistien vastauksissa koulu muuttuu oppimisen järjestelmäksi, joka rakentuu tavoitteiden, jaettujen resurssien ja erilaisten luovien ja tutkivien mahdollistamisten kautta. Siitä onko uuden koulun eliminoitava opettajaa, dekonstruktionistit olivat eri mieltä. Joissakin vastauksissa korostuu se, ettei kompleksisessa maailmassa illichlainen arki- ja amatöörikasvattajuus tule yksinään riittämään.

"On tärkeää, että opettajuutta voidaan oppia ja opettaa. Arkikasvattajaa tietysti tarvitaan. Maailmasta on kuitenkin tullut jo nyt niin kompleksinen ja tämä kompleksisuus yhä vain lisääntyy, että tarvitaan erityistä osaamista siihen, että ihminen pystyy auttamaan toista tässä kompleksisuuden meressä luovimisessa. Samalla, tietoyhteiskunnasta ja sen tuomista vempaimista ja elämänhelpottajista huolimatta, lapsen ja nuoren on edelleen opittava ne tietyt, vanhanaikaiset perustaidot, joiden opettaminen vaatii erityisosaamista. On ehkä jopa niin, että perustietojen ja -taitojen määrä kasvaa --- globaalin tietoyhteiskunnan perussivistyksen hankkimiseen ei enää riitä pelkästään samat asiat kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Kaiken tämän jättäminen systemaattisen opetuksen ulkopuolelle arkikasvattajan tehtäväksi asettaa liian suuren taakan harjaantumattomille hartioille. Siis erityisesti tehtäväänsä harjaantuneita ja voimaannutettuja osaajaopettajia tarvitaan kyllä edelleen, viisaiden, lämminsydämisten ja valistuneiden kasvattajien lisäksi."

Toisissa kommenteissa maailman kompleksisuudella perusteltiin opettajan häviämistä. Esimerkiksi nimimerkki Oraakkeli ja Päivikki Telenius olivat valmiita heittämään perinteisen opettajan kokonaan ulos koulusta.

"Osaamiset ja tietämiset voi jakaa ilman opettajiakin niillä keinoilla ja välineillä, joiden takia on alettu puhua "tietoyhteiskunnasta". Sen sijaan kasvun, kehittämisen, suunnittelun, ohjauksen, kasvu- ja oppimisympäristöjen rakentamisessa, arvioinnissa, simulaatioissa jne. tarvitaan ammattiopettajia jatkossakin. Mutta yhä vähemmän yksinään tai kollegiaalisina, vaan oppijayhteisönä, joka taitavasti ja paneutuneesti kehittää toimintaansa ja ratkoo moninaisia oppimisen ja kasvun ongelmatilanteita", kirjoitti Oraakkeli.

"Hyviä opettajia on paljon enemmän koululaitoksen ulko- kuin sisäpuolella”, totesi Päivikki Telenius. Yhteistä kummallekin painotukselle oli kuitenkin se, ettei vanhaan uskottu olevan paluuta. Esimerkiksi nimimerkki Oraakkeli uskoo: "että professio moninaistuu, muuttuu oppivaisemmaksi ja madaltaa rajojaan kohdata muita opetusresursseja."

Käytännön synteesiratkaisuiksi ehdotetaan opetussuunnitelmien remonttia tai opettajaprofession perusteellista uudelleenarviointia. Samanlaista synteesiä hakee Juha Varto (2008) yrittäjyyden toiveita käsittelevässä artikkelissaan. Varrosta oppiainekilpailu on syönyt perustan koulutukselta.

6. Lopuksi

Dekonstruktiivinen oppimishaaste purkaa opettajuuden ytimeen ja pintaan. Opettajan tehtävä on rakastaa ja ymmärtää. Tämä on opettajan ydin. Pintataso näyttäytyy panelisteille jonkinlaisena vallan ja ristiinjuoksevien motiivien kenttänä. Jotta tulevaisuuden opettaja voisi kasvaa todelliseksi opettajaksi, hänen täytyy kulkiessaan tällä kentällä kuunnella itseään ja omia motiivejaan ja olla niille rehellinen laiminlyömättä ympäröivää yhteiskuntaa, johon uudistuva oppiminen ja opettajuus aiempaa napakammin kiinnittyy.

Dekonstruktiivinen oppimishaaste vaatii koulun, opetussuunnitelman, oppiainejakojen ja opettajan uudistamista. Dekonstruktiivisia vastauksia yhdisti se, että niissä korostettiin "tuhoamisen" muutosvoimaa. Entiset mentaalit tai institutionaaliset rakenteet pitää purkaa ennen kuin uusi voi syntyä.

Rakenteiden purkaminen ei kuitenkaan ole vain purkamista purkamisen ilosta vaan dekonstruktivisteilla on jo purkamistyössä takaraivossaan ajatus siitä, miltä uusi näyttää. Tämänkaltaisen dekonstruktiivisen oppimishaasteen voikin mieltää teesi-antiteesi-synteesi –ajatteluksi, jossa vanhan ja uuden kohtaamisesta syntyy synteesi. Varsinaisesta dekonstruktiosta ei siis ole kyse, koska koko ajan lähtökohtana on synteesin etsiminen. Tällainen ajattelu korostui mm. Oraakkelin, Aila Paason ja Päivikki Teleniuksen vastauksissa.

Sen sijaan esimerkiksi Tuija Kirveskari-Tähtisen ja Anita Rubinin vastauksissa korostettiin synteesin sijaan jatkuvaa liikettä. Näissä vastauksissa ei haluttu lyödä lukkoon tai antaa ominaisuuksia. Muutos sinänsä oli arvo, samoin liike. Tällaisen dekonstruktiivisen oppimishaasteen voisi kutsua nomadiseksi oppimishaasteeksi. Seuraavassa opettajan haasteessa käsitellään paneelissa noussutta hyvän opettajan eetosta.

Mikkelissä ja Helsingissä 24.11.2008

Hannu ja Jenni Linturi

Viitteet

Linturi, Hannu 2002. Dekonstruktiivinen pedagogiikka http://nexusdelfix.internetix.fi/fi/sisalto/materiaalit/4_artikkelit/4_koulu/3_haastajameemit/4_dekonstruktio
Linturi, Hannu 2007. Illichin ajatuksia http://edelfoi.ning.com/profiles/blogs/1571427:BlogPost:1323
Linturi, Jenni 2008. Moniääninen koulu http://www.metodix.com/fi/pajatus/headlines/0811moniaaninen
Linturi, Hannu 1998. Opettaja ja neljä iitä:intressi, informaatio, ideologia ja instituutio http://oraakkeli.blogspot.com/1998_01_11_archive.html
Varto, Juha 2008. Yrittäjyyden toiveita ja todellisuuksia. Aikuiskasvatus 3/2008 .

Muu aineisto

Ilmiöpohjaisuus http://ilmiopohjaisuus.wikispaces.com/Ilmi%C3%B6pohjaisuus
Opettajan tulevaisuuden Live-Delfoi on nähtävissä tallenteena http://otavanopisto.emea.acrobat.com/p86955283/
Opettajan tulevaisuuskeskustelut http://edelfoi.ning.com/forum ja http://www.edelfoi.fi/fi/orgs/metodix/case/ope/

Opettajan tulevaisuutta härnäämässä!

2008-10-15T20:43:00.006+03:00

Lokakuun Delfoi-työpaja opettajan tulevaisuudesta tuotti aineistoa monelta suunnalta. Mikkelissä pidetyssä pajassa kokeiltiin ensi kerran Live-Delfoi -konseptia, jossa kuuden viisaan naisen ryhmä tuotti ison pakan opettajan ja koulun tulevaisuuskortteja.

Musiikkipedagogi Susanna Mesiä iski alkurytmit, josta neljä panelistia (Tuija Kirveskari-Tähtinen, Aila Paaso, Kaisa Lindström ja Anita Rubin) jatkoi kahden Delfoi-kierroksen verran tuottamalla meneviä ja tulevia opettajan laatuja. Lopuksi ohjaaja Kaija Juurikkala käänsi esiin viimeisen kortin. Se ei ollut jokeri vaan kansankynttilä! Vai oliko se sittenkin jokerikortti?

Yleisö paikan päällä ja verkossa jatkoi eDelfoissa (http://www.edelfoi.fi/fi/orgs/metodix/ope) ja Connect Pro -ohjelmiston chatissa omilla valinnoillaan ja puheenvuoroillaan kohti kuumia opettajuuden kiistakysymyksiä. Pohjustavia kommentteja kertyi tapahtumakutsun yhteyteen http://edelfoi.ning.com/events/event/show?id=1571427:Event:1608 .

Tähtäimessä ei suinkaan ollut opettajaominaisuuksien top ten tai joku muu toivelista, vaan monen suuntaiset pohdiskelun avaukset. Siinä suhteessa ei jäänyt toivomisen varaa. Niin siitä huolimatta, että Adoben Connect Pro-järjestelmä bloggasi kymmeniä verkko-osallistujia ulso paneelista. Kömmähdyksen syy on eselleen selvittämättä, vaikka Adoben Britannian toimistokin on jo hälytetty apuun.

Alustavan aineistoanalyysin perusteella lähdettiin työstämään neljää opettajuuden muutosteemaa. Miten käy opettajuuden, jos toimintaympäristö radikaalisti muuttuu? Entä jos opiskelija nostetaan opettajan tilalle toiminnan driverina? Tai jos opettajan ajankäyttöä alkavat ohjata lukujärjestyksen sijasta tehtävät, joiden kestoa ei voi tarkasti etukäteen tietää? Mitä tapahtuu, jos opettajan työ kokonaisvaltaistuisi pitkän aine-erikoistumista vahvistaneen kehityslinjan jälkeen?

Jokaisen kohta kuvattavan opettajan kehitysteeman voi ajatella paitsi polaariseksi myös dialektiseksi. Sellaisina niissä on synteesin mahdollisuus. Kysymys onkin siitä, miten kutsumusopettajakasvattaja ja moderni kollegiaalinen ja etuaanvalvova opettajatietäjä saadaan ymmärtämään toisiaan? Onko olemassa tai löydettävissä joku kolmas tie (idea, ympäristömuutos), joka liudentaa ilmiöön liittyvän vastakohtaisuuden.

Live-Delfoin aineistoa työstetään edelleen. Videot ja muut aineistot jaetaan ympäristöön heti, kun ne valmistuvat.

Äänestys ja argumentointi jatkuvat eDelfoissa edelleen tätä kirjoitettaessa. Sieltä löytyvät myös raakaraportit keskusteluista, chateista ja kyselytuloksista. Ne päivittyvät Opettajuuden tulevaisuus -ryhmän etusivun uutispalstalle.

I "DEKONSTRUKTIONISTI"

Paneeli: Opettaja on kokeileva ja tutkiva muutosagentti, jolla on sisäinen halu etsiä ja rakentaa uutta sekä kyky sietää keskeneräisyyttä ja epävarmuutta. Hän uskaltaa ja erehtyy, korjaa suuntaa ja toimintaa ennenkuin se on väistämätöntä. Opettajalla on uskallusta paitsi oppia uutta myös sitä ennen oppia pois vanhasta ja jo turhaksi käyneestä.

Opettaja muuttuu, kun hänen toimintaympäristönsä muuttuu tai muutetaan. Katse pitää nostaa oppiaineista ja pikku asioista olennaiseen. Päivikki Telenius kysyy tarvitaanko nykymuotoista opettajuutta ollenkaan? Yrjö Myllylä perää "tulevaisuuskorttia", jossa opettajan työ sidotaan siihen, miten hän onnistuu vuosien tähtäimellä jalostamaan lasten ja nuorten lahjakkuuksia. Dekonstruktion kohteena voivat olla opettaja-instituution ohella koko koulu - josta Ivan Illich pampfletoi jo vuosikymmeniä sitten - ja opetussuunnitelmat, joiden uudelleenmuotoilua Myllylä perää.

Opetussuunnitelma uusiksi

"Ihminen antaa parastaan, jos se voi toteuttaa taipumuksiaan, toteuttaa omaa kyvykkyyttään toisten hyväksi: Mitä tarkoittaisi käytännössä se, että luovuttaisiin perinteisestä opetussuunnitelma-ajattelusta kokonaan ja rakennettaisiin ohjelmat siten, että niissä pyritään tunnistamaan oppilaiden todellinen lahjakkuus ja tukemaan sitä? Arvioinnin kohteeksi tässä käytännössä tulisivat opettajat, siinä, että kuinka hyvin he ovat kyenneet tukemaan oppilaan luontaista lahjakkuutta, joka joskus ehkä poikkeaa voimakkaastikin opetussuunnitelman tavoitteista, toisin kuin nyt jossa arvioidaan oppilaan kykyä täyttää osin ylhäältä annettua opetussuunnitelmaa." (Yrjö Myllylä)

Opettaja uusiksi

"Ratkaisuksi ajattelen, että opettajuudesta nykyisenlaisena ammattina voitaisiin luopua. Käsittääkseni jokainen, joka todella haluaa opettaa jotakin toisille, myös oppii sen tekemään - ei ole kysymys joistain pedagogosista kyvyistä, vaan halusta ja tarpeesta saada viesti perille. Hyviä opettajia on paljon enemmän koululaitoksen ulko- kuin sisäpuolella. Kasvattajan osa on syytä erottaa opettamisesta, ainakin alle murrosikäisenä lapset tarvitsevat lähiaikuisen myös oppimisympäristössään, turvallisen ja tutun, joka kulkee mukana koko koulupäivän ehkä n. 10 oppilaan ryhmän kanssa." (Päivikki Telenius)

Tuija Kirveskari-Tähtinen ja chattinimimerkki Chrys Kylander pohtivat riittääkö koulun uudistamiseen lineaarilogiikka ja toteavat molemmat että ei. "Pitää kehittää kolmiulotteinen peilin pohja - lineäärisen lisäksi, viereen ei ehkä tilalle." Kolmiulotteisessa todellisuudessa "ei ole oikeita vastauksia, vaan vastaukset syntyvät koko ajan uudestaan yhdessä ymmärtämällä syvemmin ja laajemmin".

Teesi: moderni koulu, joka perustuu homogeenisiin ryhmiin ja ainejakoon
Antiteesi: avoin oppimisen järjestelmä, jonka rakentuu tavoitteiden, jaettujen resurssien ja mahdollistamisten kautta
Synteesi: ?

II "VAPAUSPEDAGOGI"

Paneeli: Opettaja on ihmisten kohtaaja ja kuuntelija, joka tukee ja ohjaa erilaisten oppijoiden kasvu- ja oppimisprosesseja. Hänellä on kyky ja halua eläytyä toisen asemaan tavalla, joka johtaa rakastavaan suhteeseen oppijan kanssa (arvostaminen, kohtaaminen, luottaminen, hyväksyminen, välittäminen).

Opettajan tehtävä on kaivaa kasvavasta ja oppijasta esiin se, missä hän on hyvä. Onnistumisen tulos voi olla kuin toinen syntyminen. Yrjö Myllylä perää tulevaisuuskorttia, jossa opettajan työ sidotaan siihen, miten hän onnistuu vuosien tähtäimellä jalostamaan lasten ja nuorten lahjakkuuksia. Opettajan tärkein tehtävä on selvittää opiskelijan lahjakkuus ja auttaa häntä kehittymään siinä. Kaikki muu järjestyy kyllä. "Oppilaan lahjakkuudesta pyrittäisiin pääsemään selville heti koulun alussa sitä tietenkin jollakin tavalla esimerkiksi vuosittain tarkentaen. Tämän pohjalta laadittaisiin tavoiteohjelma, jota seurattaisiin!" "Tulevaisuuskortin avulla selvitettäisiin, miten hyvin koulu onnistui esimerkiksi 9 vuoden peruskoulutuksen aikana toteuttamaan oppilaan kyvykkyyttä."

Nohlilaisessa kasvatusopissa opettajan kuului olla ehdottomasti kasvatettavan ja oppijan puolella silloinkin, kun suhde muotoutuu jännitteisesti kuten kaikissa syvissä kasvutapahtumissa useimmiten tapahtuu. Jännitteisen rakentava suhde edesauttaa molempien autonomian ja itseoppimisen kehittymistä. Narsistinen opettaja ei mahdu tähän kuvaan. Sellainen "häiritsee opetusta - mutta lapset eivät halua toisten ihmisten tajunnanvirtaa - he haluavat tietoa, oikeaa tietoa".

Teesi: opettaja kantaa vastuun opetuksensa laadusta
Antiteesi: opettaja kantaa vastuu oppimisen laadusta
Synteesi: ?

III "OPETTAJA 24/7"

Paneeli: Opettaja antautuu “kasvamaan” opettajaksi. Opettajan tehtävä ei ole toteuttaa itseään vaan antaa muiden toteutua. Opettaja on kasvun mahdollistaja, jonka yhteisönä on avoin oppimisen foorumi, joka muotoutuu oppimisen kohteen mukaan. Hän auttaa oppijoita rakentamaan ehyitä skeemoja (= organisoitunut mentaalinen toimintamalli tai tietorakenne) ja tulemaan tietoiseksi omien ja muiden valintojen vaikutuksista.

Tämän teeman syntyyn vaikuttivat eniten paneelin kommentoijat Susanna Mesiä, Kaija Juurikkala ja Kimmo Kevätsalo. Juurikkala nosti kateederille edesmenneiden kansakouluopettajien laadut. Hei eivät erottaneet opetusta ja elämää toisistaan. Elämä opettajana on kokonaista ja kokoaikaista. Ehkä tulevaisuutta pitääkin etsiä menneisyydestä. Kaijan erityisopettajasiskon havainto on, ettei erityisopetukseen siirtoja perustella opiskelija- vaan opettajalähtöisillä syillä. Prof. Lea Pulkkinen on samaa mieltä. Hänen mukaansa suomalaista koululaitosta on kehitetty opettajien, ei oppilaiden hyvinvoinnin näkökulmasta. "Tänään koulussa pohdin onko koulu ainetta vai oppilasta varten?" (Satu Musakka) Kimmo Kevätsalo epäilee onko globaalissa ja ubiikissa työelämässä ylimalkaan mahdollista tehdä selvää eroa työn ja vapaa-ajan suhteen. Hän määritteli itsensä jo aikoja sitten kuolleen kansakouluopettajansa työnsä yhä keskeneräiseksi tulokseksi.

"Opettajuutta pitäisi alkaa tarkastella yhteisötoiminnan kautta. Nyt koko taakka lankeaa persoonalle, joka ei enää ole opettajapersoona vaan kollegiaalinen artefakti. Konstruktiota pitävät yllä yhteiset uskomukset, mutta varsinainen liima on jaettu vääryydenkokemus. ... Syypäitä ovat hallinnoijat, vanhemmat, opiskelijat ..." (anonyymi) Yhteisölliselle ja verkostoituvalle toiminnalle tulee ensin luoda puitteet: "... verkostointipuoli pitää kehittää myös palkitsevaksi, koska pitäisi unohtaa oman edun hyöty ja sitä ihmiset eivät yleensä jätä; joku palkitsevuus pitää siis saada, ettei ala panttaamaan tietoa."

Teesi: moderni professio, jossa työntekoa ohjaavat työnantajan ja työntekijän väliset sopimukset ja kollegiaalisesti jaetut uskomukset
Antiteesi: holistinen (kutsumus)työ, jossa opettajuus sulautuu muuhun elämään
Synteesi: ?

IV "TÄMÄN MAAILMAN KONSTRUOIJA"

Paneeli: Opettajan mielenkiinnon, osallistumisen ja uskaltamisen kohteena ovat koko oppimisyhteisön asiat!" Hän on ongelmiin tarttumisen opettaja ja oppijan - myös itsensä - ajattelun rohkea kehittäjä, joka tutkii ja haastaa omaakin oppimis- ja tietokäsitystään ennakkoluulottomasti.

Vanhastaan koulu on saavutetun kulttuurin siirtolaitos. Sitä tukevat opetuksen ja opettajuuden modernit instituutiot. Kollegiaalinen ammattiprofessio on syvässä ristiriidassa uusia mahdollisuuksia etsivän ja kyseenalaistavan opettajuuden kanssa. Konstruoiva opettaja etsii yksin ja etenkin yhdessä toisten kanssa kokonaiskuvaa opetuksesta, oppimisesta ja oppijoista. Hän ei tarvitse "kaiken teoriaa", mutta systeemistä ymmärrystä hän haluaa. Opettaja on perimmiltään samanlainen oppija, etsijä ja osallistuja kuin oppilaansa, vaikka hän on myös "oppimisyhteisössään osaamisen johtaja, jolla itsellään avoin, luova suhde tietoon, tieto- ja oppimiskäsityksiin".

Teollisen ajan logiikka pirsto-opetussuunnitelmineen, ainejakoineen, tutkintostandardeineen ja ryhmähomogeenisuuden (tasalaatu) oletuksineen peittää ilmiöiden ja asioiden systeemiset yhteydet ja eheytyvän ymmärryksen siitä miten "maailma toimii". Sitä ei korvaa konstruktivismi, joka usein johtaa vain imitaatioon. "Sosiaalinen apinoiminen ei saa olla ainoa kriteeri ns. tunnistaa oikeaa väärästä (siihen lankaan menivät Islannissa). Ei saa siis hävetä sitä, että ollaan sitä mitä ollaan: Suomi on edelläkävijä kunhan ei juuri rupea matkimaan toisten tyyliä." Sitä paitsi "Hilary Putnam ... on ollut sen keksijä: "meaning ain't in my mind" vaan se on yhdessä rakennettu. Merkitysteoriaa ja tilanneteoriaa ei saa erotella! Pitää ymmärtää yhdessä nämä kaksi." (Chrys)

"Kohtaamisessa tapahtuu kolme asiaa samaan aikaan: samalla kun tekstiä lukee, sen vaikutus menee entiseen osaamiseen ja samalla se myös muokkaa sitä tekstiä, mitä sanoo heti perään". Kaikki kolme asiaa tapahtuvat samanaikaisesti. "Tämä on kristinuskon kolminaisuus: isä, poika ja pyhä henki pedagogisesti." Esa Luukkainen kuvaa keskeytettyä kohtaamista nuorallakävelijan metaforalla: "no, miksi nuoret nomadit töppöilevät (josko ennenkin ovat) johtunee siitä, ettei harmaiden nomadien hermo kestä katsoa aina nuorallatanssia loppuun saakka, vaan homma vihelletään poikki liian aikaisin (luonnollinen suojelurefleksi). Tällöin nuorataiteilijan tasapaino järkkyy huomion herpaantumisen seurauksena, ja seurauksena on vääjäämättä putoaminen (useimmiten turvaverkkoon). Uudelleen nuoralle kiipeäminen saattaa tulla vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. entäpä sitten kun alla ammottaakin tyhjyys."

Teesi: aristotelinen maailmanselitys (causa finalis), joka on niin annettu ettei sitä tarvitse hallita kuin oman eksperttisiivunsa verran (lineaarinen teoria)
Antiteesi: galileolainen maailmankäsitys, jonka totuudet on tehty havainnoitaviksi ja koeteltaviksi (syklinen tai kolmiulotteinen teoria)
Synteesi: ?

Linkkejä

eDelfoi -opettajaroolit http://www.edelfoi.fi/fi/orgs/metodix/case/ope/materials/
eDelfoi -äänestys ja argumentointi http://www.edelfoi.fi/fi/orgs/metodix/case/ope/queries/oraakkeli/
eDelfoi -raportit http://www.edelfoi.fi/fi/orgs/metodix/case/ope/
eDelfoi-ning -keskustelu http://edelfoi.ning.com/forum/topic/show?id=1571427%3ATopic%3A1795

Koppipedagogiikkaa ja kimppakyytiä

2008-08-20T08:19:00.001+03:00

Gustavo Dudamel and friends, originally uploaded by jonanamary.

Simom Bolivar -nuoriso-orkesteri vierailee Helsingin juhlaviikoilla ja kerää täysiä saleja. Salissa kohtaa myös kaksi menestystarinaa, joiden jatkuminen voi olla kiinni siitä että ne oppivat toisistaan.

Sibelius-Akatemiassa harjoitetaan koppipedagogiaa, jossa muusikko harjoitetaan instrumenttinsa solistiksi. Yhteissoitto on taka-alalla. Venezuelassa on toisin.

Nuoriso-orkesteriverkostojen perustaja José Antonio Abreu. "Lapsen tätyy kasvaa esteettisesti, ei vain tiedollisesti (tai taidollisesti, kirj. huom). Lapselta riistetään kehitys, jos hän ei saa tuottaa ja kokea esteettisiä elämyksiä". Abreun idea on myös, että musiikki on yhteiskunnallista toimintaa. Siksi melkein kaikki tehdään yhdessä.

Venezuelassa lapset soittavat yhdessä alusta alkaen. Sekä koppia että yhteissoittoa tarvitaan, sanoo Esa-Pekka Salanen samalla kun totetaa, että "Maailman parhaat orkesterit ovat yleensä sellaisiae, jotka soittavat paljon yhdessä ja esiintyvät usein."

Suomessa on halua oppia, mutta jaksaako se murtaa tutkintoinstotuution. Käyrätorviprofessori Kalervo Kulmala vierailee Venezuelassa opettamassa kolme kertaa vuodessa. "Venezuelassa on sellainen musisoinnin riemu, jota meillä tutkintojen ja suoritusten paineissa ei oikein koe. Venezuelassa kukaan ei soita niin huonosti, etteikö esityksen jälkeen koko ryhmä kanuustaisi häntä innostuneesti."

Lähteet

(1) Vesa Sirén, "Musiikki tuo valon köyhiin perheisiin", Helsingin Sanomat 19.8.2008

(2) Kuva www.flickr.com. Gustavo Dudamel and friends, Such an ego-less conductor - very sweet to watch, Uploaded by jonanamary on 19 Aug 07, 5.19PM PDT. (CC)

Toinen Salmela

2008-08-13T09:46:00.005+03:00

Toinen Salmela, originally uploaded by oraakkeli.

Mäntyharjussa on kaksi Salmelaa, joista toisessa on läpivuotinen mutta rapistuva menneen arjen taidenäyttely. Kylmennyt talo löytyy Nironkylästä.

Pihapiirissa on kaunis aitta, jonka oviin koputeltiin vielä 60 -luvulla. Aitta on taltioitu myös Mäntyharjun historiateokseen. Aitan parvelta on suora näkymä paitsi iltaaurinkoon karuun Nironlahteen. Tätä nykyä aittaa asuttaa helmipöllö. Pihalle sinnittilevät sivistyksen saattohoitona Elman silmäterät palava rakkaus ja särkynyt sydän.

Piha-aitan näkymä on kuin raatajat olisivat kesken työn kutsuttu jonnekin muualle. Mutta ei ole. Työ jatkuu pellon toisella puolella, mutta kovin erilaisena. Yhden ajan selkä on taittunut.

"Elämän kehä"

2008-07-09T11:32:00.002+03:00

J. Hollo kirjoitti 30-luvun alussa kirjan itsekasvatuksesta ja elämäntaidosta. Hän kuvaili aikaa murroksena, jossa uusi ja vanha kohtaavat toisensa tavalla, joka ei kuulosta vieraalta nykyihmisenkään korviin.

"Kukaan ei tahtone kieltää, että ajan henki on jollakin tavalla "hermostunut", ettäainakin ainakin länsimaisessa ihmiskunnassa näyttää ilmenevän pelonsekaista tietoisuutta siitä, että Ajan suuri pyörä on kohtalokkaasti kääntymässä, että se, mitä tapahtui vasta äskettäin, ehkä piankin väistyy kauas, alkaa tuntua vieraalta, jonnekin uuteen keskiaikaan kuuluvalta tosiasialta."

"Tällainen murrsokausi koettelee ihmistä kaikin tavoin. Sen sisäinen levottomuus purkautuu näkyviin liikkumisen ja mahdollisimman nopean liikkumisen muodossa, ja alinomainen matkallaolo virittää ihmisiin ennenkuulumatonsta kodittomuuden tunnetta. Niihin seikkoihin kannattaa ajatustansa hiukan kiinnittää."

"Ymmärtäkäämme siis nykyisen ajan levotonta, hermostunutta henkeä! Eikö siinä ole jotakin samanlaista kuin on ennen suurta puhdistavaa ukkossäätä? Elimistössä omituinen tukahduttava painostus, rauhattomuus, jonka syytä kenties ei tajuta, jännittynyt odotus ja pelko. Tuolla kaukana puiden oksat kummallisesti taipuvat, vääntelehtivät tuulispään käsissä, taivaanrannalla välähtelee, kuuluu hiljaista jyrinää. "Maailman loppu!" nousee pelokkaimpien huulille. "Joutavia, maailma nuortuu!" sanovat toiset. Eikä ole suinkaan ihme, että nuoret ihmiset ajattelevat samoin kuin viimeksimainitut. Heillä on oma luonnollinen levottomuutensa veressään, elämon vasta muotoutumassa, maailman rauhattomuus sopii heille. Se lupaa vaaroja, seikkailuja, se houkuttelee tuntemattomuudellaan, epävakaisuudellaan, tuhansilla mahdollisuuksillaan, joita nuoressa mielessä vastaavat tuhannet toiveet. Nuoruus ei pelkää levottomuutta, sillä sen oma olemus on levotonta etsintää."

Lähde: Hollo, J. (1931) Itsekasvatus ja elämän hallinta. Wsoy. Porvoo. S. 51-

Tarkastuslautakunta jakaa pyyhkeitä

2008-05-27T07:51:00.004+03:00

Mikkelin kaupungin tarkastulautakunta roimii kaupungin taloudenpitoa 18 miljoonan kattamattomasta alijäämästä, vuosia kestäneestä velkaantumiskierteestä ja epärealistisista talousarvioista. Kertomus viimeistään vakuuttaa talousremontin tarpeesta.

"Tarkastuslautakunta vaatii kaupunginhallitusta laatimaan alkukesän aikana yksilöidyn suunnitelman talouden tasapainottamiseksi. Sen on perustuttava toiminnan rakenteiden muutoksiin, ei esimerkiksi omaisuuden realisointiin. Alijäämä on tarkoitus saada katettua viimeistään vuoden 2011 tilinpäätöksessä." (Länsi-Savo 27.5.2008)

Sosiaali- ja terveystoimi tarvitsi viime vuonna lisärahoja 5,6 miljoonaa euroa. Varsinkin erikoissairaanhoitoon on jatkuvasti varattu liian pieni määräraha käyttöön nähden. Mikkelin velat ovat yli kaksinkertaiset maan keskiarvoon verrattuna. Korkoja maksettiin viime vuonna 6,5 miljoonaa euroa.

Jotain hyvääkin sentään löydettiin. Toiminnalliset tavoitteet pääosin saavutettiin. Hinta oli vain liian suuri. Kiitosta jaetaan ruokapalveluille, sosiaalitoimelle, kaupunkisuunnittelulle ja kulttuuritoimelle. Erityismaininnan saa arviointikertomuksessa Otavan Opiston tuloksen positiivinen kehitys. "Opiston lukio-oppilaiden määrä on kasvanut edellisvuodesta noin 46:lla prosentilla ja siitä on muodostumassa kaupungin suurin lukio" .

Rakenteiden purku

2008-05-20T06:56:00.013+03:00

Tästä jutusta alkaa neljän jutun sarja, jolla kuvailen niitä ohjaavia ideoita, joiden varassa uudelleenmuotoillaan Otavan Opiston tulevaisuutta. Blogin idean vastaisesti olen kirjoittanut jutut nurin päin, mutta aiheenmukaisesti oikein päin eli ylimpänä on tavallaan varhaisin juttu.

Ensimmäinen blogi (Rakenteiden purku) kuvaa koulurakenteiden muuttamista tuottavammiksi aikaansaamalla vähemmällä opetuksella enemmän oppimista. Siinä on kyse oppivien organisaatioiden opin mukaisesta systeemiajattelun (systems thinking) sovelluksesta. Toisessa jutussa (Verkostoihminen) kuvataan sellaisia vallitsevien mentaalisten mallien (mental models) muutoksia, joilla opitaan hyödyntämään tehtyjä rakennemuutoksia.

Kolmannessa blogissa (P1P - P2P - P4P) luodaan rakenteisten ja mentaalisten ratkaisujen synteesiä , jossa opetusta ja opettajuutta laajennetaan tiimiytyneesti (oppivien organisaatioiden "team learning") tukemaan itse- ja vertaisoppimista. Tärkeää siinä työssä on oppimisympäristöjen suunnittelu, sisältöjen tuottamisen ja jakamisen edistäminen sekä verkostojen kutominen. Viimeisessä ja neljännessä jutussa (Rahan vai ajan armoilla) testataan Roope Mokan ajatusta siitä, että rahan sijasta otettaisiinkin keskinäisen vaihdannan yksiköksi aika. Siinä on jo kyse mahdollisten tulevaisuuksien jakamisesta (shared vision).

Maatalousajan rakennemeemi oli hierarkia. Kaikessa sosiaalisessa rakenteessa kerrostuminen oli keskeisintä. Kuninkaan valta oli kaiken järjestyksen perusta. Sille loi aika ajoin vastavoimaa vain jumalallinen järjestys, jonka luvattiin astuvan voimaan viimeistään tuonpuoleisessa.

Platonin ideaalivaltiossa ylimpänä olivat kaikkien parasta ajattelevat filosofit, sotilaat pitivät huolen rajoista ja rauhan hetkistä. Kansan tehtävä oli elättää itsensä ja ylemmät luokat. Platonin valtio ei koskaan toteutunut, mutta kaikki maailman maatalousajan valtiot synnyttivät toisistaan riippumatta aatelin ja uskonnollisen eliitin. Talonpoikien yläpuolelle kerrostui erikoisammattimiesten ja kauppiaiden porvaristo, joka myöhemmin kampesi aatelia vallasta. Ennen sitä kenenkään mieleen ei vuosisatoihin tullut kyseenalaistaa jumalaista yhteiskuntaluokkien järjestystä.

Kenenkään yksityisestä valtaprojektista kuninkaiden vallassa ei ollut kyse. Hierarkia oli yksinkertaisesti käytettävissä olevista ideoista paras ratkomaan sellaisen ajan kehityshaasteita, jossa ihminen asettui asumaan paikalleen ja lyhyessä ajassa moninkertaisti kykynsä hankkia elantoa viljelemällä ja karjaa hoitamalla. Hierarkia oli idea, joka auttoi organisoimaan kaaoksen, jonka nopeasti lisääntyvän väestön paine aiheutti.

Teollisen ajan alussa toinen idea työnsi hierarkian taka-alalle, muttei syrjäyttänyt sitä. Eliitti toki vaihdettiin. Aatelisto pantiin eläkkeelle, kun raha-aateli astui tilalle. Vallan mekanismit myös demokratisoituivat eikä todellinen killeri-idea ollut samalla tavalla paljastettavissa hierarkian huipulta kuin aikaisemmin.

Uusi rakennemeemi oli erikoistuminen. Tieto ja ymmärrys etenivät nopeimmin asiantuntijoitten liittoutuessa tieteen kanssa. Modernit ammatit syntyivät tämän kehityksen seurauksena ja muodostivat toisen vuosituhannen loppuun mennessä vahvoja etujärjestöjä, jotka pyrkivät varmistamaan asemansa lainsäädännöllä. Tieto syveni, mutta ymmärrys kenties samalla kapeni. Aivan kuten maatalousyhteiskunnissa kehitys oli tavallaan determinoitu. Ilman erikoistumista ei olisi tapahtunut myöskään taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä, jonka seurauksena on syntynyt uusi evoluutiopaine.

Kokonaissysteemi alkaa yskiä, kun erikoistumisen kehitys alkaa menettää kykyään tuottaa lisähyötyjä. Idean draiveri surkastuu ja samalla haittavaikutukset lisääntyvät. Osa erikoistumisen haitoista on rakenteisia,osa mentaalisia. Rakenteita on viime aikoina pyritty purkamaan rajoja siirtelemällä, tukemalla klustereita ja edistämällä liittoutumisia. Mentaaliset mallit eivät ole pysy näissä muutoksissa mukana varsinkaan, kun uudistuksia on toteutettu ruhjovasti kuten on tehty yhdistämällä oppilaitoksia entistä suuremmiksi yhtymiksi. Erikoistumisen ja oman ammattiryhmän edun intressi peittää mahdollisuuksia, joita uudelleenorganisoituminen voisi tuoda tullessaan.

Otavan Opiston uudelleenorganisoitumisen ensi vaiheessa puretaan lähiopetuksen erikoistuneita rakenteita. Lukion, perusopetuksen, median ja tietotekniikan opetus avataan useille "yleisöille" siten, että synergiat mahdollistavat opetusmäärän olennaisen vähennyksen. Tuottavuus lisääntyy edellyttäen, ettei oppiminen heikenny. Voi olettaa, että käy toisin päin, kun opetustuntien vähenemisestä huolimatta opiskelijan käytettävissä olevien kurssivalintojen määrä lisääntyy.

Toinen rakenteinen uudistus on lähiopetuksen resurssin kierrättäminen myös verkko-opiskelijoiden käyttöön. Taustalla on kehitys, jossa vakinaisista opettajista kahdeksan kymmenestä on kiinni lähiopetuksessa, mutta yhdeksän kymmenestä opiskelijasta opiskelee verkossa. Ero ei ole aivan näin dramaattinen, koska kaikki lähiopettajat opettavat myös verkossa.

Olennaista onkin se, miten muodostuvat opettajien ohjaavat ideat siitä, mikä on tärkeää ja haluttavaa. Peter Senge ja muut oppivien organisaatioiden viisaat nimittävät tätä mielenmaisemaa termiparilla mentaalinen malli (mental model). Se on oppivien organisaatioiden viidestä disipliinistä toinen eikä helpoimmasta päästä. Rakenteiden muuttamisessa on kyse rationaalisesta ja systemaattisesta päättelytoiminnasta, jolle on annettu nimi systeemiajattelu (systems thinking). Se on helppoa verrattuna mentaalisiin malleihin, joiden perustana on aina myös väkevöityneitä tunteita.

Viitteet

Ajan aallot
Murroksessa järki vaihtuu

Verkostoihminen ja negatrendit

2008-05-20T06:33:00.003+03:00

Kymmenen viime vuoden aikana on tehty sarjatulena organisaatiomuutoksia, joiden seurauksena ammatillinen toisen asteen koulutus on keskittynyt tai keskittymässä maakunnallisiksi koulutusyhtymiksi. Sama kehitys näkyy ja jatkuu korkea-asteen koulutuksessa.

Suuruuden ekonomian mukainen megatrendi maistuu nurinkuriselta negatrendiltä. Miksi ihmeessä oppilaitoskenttä toteuttaa teollisen vallankumouksen suuruuden ekonomian mukaista kehitystä, kun itse teollisuudessa on menty jo seuraavaan vaiheeseen ja riisuttu vastaavat järjestelyt? Teollisuudessa keskittynyt tuotanto on todettu liian jäykäksi markkinoiden suhdenneheittelyissä. Joustoja on löydetty purkamalla valtaosa tuotantoa ja lisääntyvä osa suunnitteluakin alihankintaketjuiksi.

Pakko tunnustaa, että oppilaitosten keskittymisessä on oma järkensä. Olen jopa valmis myöntämään, ettei tässä oikein muutenkaan voi toimia. Koulutus on ainakin toistaiseksi valtiosektorin toimintaa ja maailmanmarkkinaheilahtelujen tuolla puolen. Kehityskulut ovat kvartaalitaloutta loivaliikkeisempiä ja hallittavampia. Suuruuden ekonomian kautta on saavutettavissa todellisia taloudellisia hyötyjä. Taloushyödyn takana on kuitenkin paljon merkittävämpi ajan haaste. Isoilla oppilaitosratkaisuilla päästään moniin toimialojen ja ammattiryhmien välisiin rajanylityksiin, joihin ei olisi muuten pääsyä olkoonkin, että monet rajanylitykset koetaan - ja usein ovatkin - luonteeltaan "väkivaltaisiksi".

Mutten kokonaan anna periksi ajatukselle, että ilmiö on paradoksinen. Väitän edelleen, että suurimmaksi osaksi muutosta tehdään teollisin ja suuruuden ekonomian argumentein. Se on nurinkurista. Ei kehityksen ratkaisu siinä ole. Päinvastoin seurauksena on vieraantumista ja voimattomuutta, joka aiheutuu siitä, että hierarkiat kipuavat korkeiksi ja toiminta ohjautuu ylhäältä. Asiantuntijapalveluiden tuottamisessa luontevaa olisi toiminnan ohjautuminen alhaalta päin ja uskon, että iänkaikkisuuden asteikolla niin pian tapahtuukin.

Veikkaan että parin seuraavan sukupolven aikana nykyiset konglomeriaatit puretaan. Purkamisen edellytyksenä on, että ihmisten päissä oleva jaettu "käyttöjärjestelmä" (mentaalimalli) on vaihdettu kilpailullisesta ja sulkevasta yhteistoiminnalliseen ja jakavaan. Silloin on luontevaa hakea puuttuvaa resurssia ensin ulkopuolelta ja vasta toissijaisesti hakea sitä oman organisaation sisälle. Silloin on luonnonmukaista turvautua toisen asiantuntijuuteen ja jakaa omaa muille.

Muutos on kokonaisuuden järjestymisen kannalta vallankumouksellinen ainakin vaikutuksiltaan. Erikoisihmisen tilalle tulee verkostoihminen. Silloin ei enää tarvita isoja oppilaitoksia tai tehtaita, kun ilman niitä päästään tehokkaammin hyödyntämään halua jatkaa omia resursseja toisista ja vastavuoroisesti antaa omia luontaisia voimavaroja ja osaamisia toisten käyttöön. Vanhat rajat ylittyvät, mutta uusia syntyy. Verkostoteorioista voi heijastella minne ne asettuvat.

Kiihkeimmän murrosajan jälkeen virran kulku rauhoittuu ja uudet rajat asettuvat paikoilleen luomaan (mielen) rauhaa ja järjestystä. Ihmisten "muurahaispesät" itseorganisoituvat piilottamaan oletuksensa aivan samalla tavalla kuin tapahtui Assyriassa ja Babyloniassa kolme tuhatta vuotta sitten.

Otavan Opiston itselleen asettama kehityshaaste on toteuttaa aikojen rajalle asettuvaa mentaali mallin muutosta alhaalta päin. Alle sadan henkilön työyhteisössä - jossa kuitenkin on monta oppilaitosta ja useita ammattiryhmiä - voidaan ehkä onnistuneesti simuloida muutosta, jossa mielellinen muutos ja tietoisuus kehittyy rinnakkain ja vuorovaikutuksessa rakenteisen uudistumisen kanssa.

Viitteet:

Verkkoa kutomassa
Turun Taideakatemian tapaus
Sivistys ja kaaos

Kuva: Kuvasivusto Flickrin sosiaalinen verkosto

P1P - P2P - P4P

2008-05-19T10:45:00.001+03:00

Jos vain yhdellä piirteellä pitäisi kuvata nykyisen koulun ja koulutuksen avainsuhdetta niin se on opettajan suhde opiskelijaan. Opettaja tietää tai osaa jotain, jonka hän ammattikeinojaan käyttäen siirtää oppijan ominaisuudeksi.

Aikoinaan vuosikymmeniä sitten Marvin Harris -niminen antropologi teki minuun niin suuren vaikutuksen, että muistan vieläkin hänen populaatioiden rakenteeseen liittyvien hypoteesiensa perustelun. Hän väitti, että jos halutaan vaikuttaa väestökehitykseen pysyvästi, miesten osuudella ei ole merkitystä. Vaikka sodissa on tähän asti tapettu melkein yksinomaan miehiä, niin sillä ei ole ollut pitkäkestoista vaikutusta väestömäärään. Kehitys palaa nopeasti ennalleen, koska ratkaisevaa on käytettävissä olevien kohtujen lukumäärä. Vasta niiden niukkuudesta seuraa väestön vähenemistä. Tästä syystä monissa kulttuureissa tyttöjen arvo on poikia alhaisempi, mikä puolestaan mahdollistaa tyttöjen poikia suuremman lapsikuolleisuuden. Oma paradoksinsa on siinä. että vanhat paikalliskulttuurit säätelivat näin populaatiotaan kestävän kehityksen tielle. Naisten alistamisella on siis Harrisin mukaan populaatioekologinen tausta.

Opettaja on oppimisen suhteen kuin naisen kohtu syntymiselle. Toinen on biologisen evoluution perusprosessi ja toinen kulttuurisen. Oppimisen niukkuus tai runsaus on kiinni opettajien määrästä. Historian alkuhämärissä kaikkia aikuiset ja varttuneemmat olivat automaattisesti nuorempien opettajia. Tapahtuu niin tietysti edelleenkin, mutta formaalin oppimisen osalta opettajan ammatti on suljettu. Tutkintotavoitteisen oppimisen kohtu on niukka!

Muodollisella oppimisella on modernit rajansa. Jos otetaan normiksi se, että yksi opettaja opettaa keskimäärin 700 tuntia vuodessa luokassa, jossa on keskimäärin 24 opiskelijaa, niin saadaan kuvatuksi opettajan vuosityöpanos ja välillisesti myös opiskelijan oppimistyö. Opiskelijasuoritteen kautta laskettuna päästään katsomaan suoritetta toisesta suunnasta. Yleisesti kunnissa on käytössä tuntikehys, jonka mukaan yhtä opiskelijaa kohti varataan resurssiksi 2 opetustuntia. Sillä tavalla laskien esimerkiksi lukion 24 opiskelijan ryhmä tuottaa vuodessa tuntiraamia 1800-1900 tuntia eli vaatii vuodessa vajaan kolmen opettajan laskennallisen työpanoksen.

Monet tutkimukset todistavat samaa kuin oma arkikokemukseni. Opettajat ovat nykyään työkuormituksen ylärajoilla. Oppimista - tai talouden termein lisätuottavuutta - ei näillä eväillä synny lisää. Helpotusta tuovat supistuvat ikäluokat, mutta oppimisen tehostumiseen sillä ei ole vaikutusta. Onneksi muunkinlainen oppimisen organisoituminen ja organisoiminen on mahdollista.

Kaikki oppiminen ei tapahdu opettamalla. Vanhastaan vapaassa sivistystyössä on korostettu itseoppimisen ("P1P", oppija on oman oppimisensa agentti) merkitystä. Konstruktiiviset oppimisteoriat ohjaavat samaan suuntaan, mutta korostavat myös vertaistoiminnan merkitystä (P2P). P2P (peer-to-peer) on termi, jonka lainaan internet -maailmasta. Vuodesta 2002 lähtien P2P on ollut sekä absoluuttisesti että suhteellisesti suurin internetin kuormittaja. Internet on vahvistuva kaupallisen ja julkisen toiminnan ympäristö, mutta merkitystään lisätessäänkin ne menettävät suhteellista osuuttaan kansalaisten omaehtoiselle toiminnalle.

Jos opetus lasketaan vain interaktioina niin opettajakeskeisessä mallissa 24 hengen ryhmässä tapahtuu 24 opettaja-opiskelija-vuorovaikutusta. Jos myös opiskelijoiden välisiä suhteita kyetään ohjaamaan oppimiskäyttöön, vuorovaikutusten määrä voi moninkertaistua samassa aikayksikössä. Tärkeä kysymys on, miten sen voi hallitusti tehdä? Kuvaan yhden yksinkertaisen prosessimallin, miten oppimisen voisi suunnitella.

Opettaja vastaa orientoivasta ja jäsentävästä tiedosta (kielioppiasia, historian ajanjakso tai teema). Tällainen opetusmoduuli voidaan jakaa (ja tallettaa) luentotyyppisesti sekä lähelle että verkkoon. Luokan koko on skaalattavissa ohi fyysisen luokkatilan, mutta myös yli aikarajoitusten. Opiskelijamäärä voi olla 24 sijasta 240 tai 2400.

Toinen opettajan tai opettajatiimin tehtävä on organisoida opiskelijan ja opiskelijaverkoston oppimistyö, josta P2P toiminta saa alkunsa ja energiansa. Silloin koolla on jo merkitystä. On eri asia käynnistää 24 opiskelijan ryhmän kuin 2400 henkilön joukon toiminta. Siinä voi kuitenkin hyödyntää monia teollisen ajan innovaatioita.

Kolmas tehtävä on seurata ja tukea oppimisen edistymistä ja neljäs arvioida yhdessä opiskelijoiden kanssa oppimisen saavutuksia sekä tuloksina että prosesseina. Tällainen oppimisen organisointi edellyttää ilman muuta muitakin oppimisen näyttämöitä kuin yhteisen luokka- ja verkkotilan. Tarvitaan informaalin kohtaamisen paikkoja, tekemisen pajoja sekä näyttöjen ja portfolioiden tiloja.

Ivan Illich pohti tällaisia näyttämöitä yli 35 vuotta sitten purkaessaan koulua (koulun dekonstruktio) ja rakentaessaan oppimisverkostoja (learning webs). Hänen ideoitaan oli vapaaehtoisten "harrastajaopettajien" ottaminen mukaan opetustyöhön. Oman työnsä asiantuntijat ovat halutessaan kykeneviä siirtämään osaamistaan ja välittämään kokemustaan oppijoille. Siinä on yksi lisälaajennus P2P -toiminnalle.

Luokkahuone on kohtuullisen tehokas teollinen oppimismuoto. Verkossa voidaan toimia tehokkaammin mutta myös tehottomammin. Verkkoluokan koko voi olla vain yksi opiskelija, joka ei koskaan kohtaa toista opiskelijaa. Silloin on käytössä vain joukko opettajasuhteita sekä suhde omaan itseoppimiseen. Näitä itsensä kasvattajia esimerkiksi Nettilukiossa on arviolta 40 prosenttia. Heillä ei näytä olevan edes intressiä kohdata muita opiskelijoita. Opettaja ja opintosuoritukset riittävät. Ja hyvä niin.

Loput 60 prosenttia muodostavatkin sitten pulman, joka on sitä suurempi mitä aktiivisempia opiskelijat ovat. Kalliin asiantuntijaresurssin kulutus on hirmuista.

P2P:ssa on potentiaalia muuallakin kuin internetissä. Ja vielä enemmän on luvassa. Internetissä puuhataan jo P4P -konseptia. Sillä tarkoitetaan järjestelyjä, joilla edesautetaan sitä, että löydetään se, mitä etsitään. Hanketta johtaa Yalen yliopiston tutkija Haiyong Xie. Ajatusmallissa on paljon samaa kuin Illichin ajatuksissa oppimisen ja opettamisen resurssoinnista.

Viitteitä:

Hämäläinen Pertti (2008) P4P vauhdittaa vertaisverkkoja. Tietokone 6/2008.
Linturi Hannu (2007) Sivistysneet oletukset. Metodix Pajatus http://www.metodix.com/fi/pajatus/headlines/0711_sivistys .

Rahan vai ajan armoilla

2008-05-19T09:37:00.003+03:00

Demos-tutkija Roope Mokka kertoi säpsähtäneensä lukiessaan Wikipedian olevan maailman toiseksi arvokkain "startup-verkkosaitti". Arvokkain on Silicon Alley Insider - arvion mukaan Facebook. Wikipedian arvo on kuulema seitsemän miljardia dollaria. Mistähän sekin lukema tulee? Kohta selviää. Minä en enää kehdannut asiasta heilahtaa, mutta kyllä siitä, mitä Roope havainnoista johtopäätteli. Se on omaperäistä ja kiehtovaa.

Mokan päätelmä oli, että raha on menettämässä arvoaan suhteessa aikaan. Se on kova väite, mutta kovat ovat perustelutkin. Raha on vaihdannan väline, jota ilman markkinoiden toiminta olisi kankeaa. Raha voitelee markkinat, mutta on kaukana optimista, kun kriteeriksi otetaan toiminnan järkevyys ja hyöty koko maailman kylän kannalta. Rahan suhde tavaramarkkinoihin on spekuloiva ja manipuloitava. Se ei kerro mitään motiiveista ja aika vähän tuloksista. Aineettomien palveluiden suhteen markkinat ovat vielä sumeammat sen suhteen, mikä viisasta olisi kestävn kehityksen kannalta.

Entäs jos otetaan aika arvon mitaksi rahan sijasta? Ajan voi vaihtaa rahaksi niinkuin palkkatyössä tehdään, mutta rahalla ei voi ostaa vapaaehtoistyötä tai ihmisten innostusta, jotka ovat Wikipedian peruskäyttövoimaa. Roopen keksintö siis on: aika on rahaa, mutta raha ei ole aikaa.

Wikipediaa ei ole rakennettu rahalla vaan ajalla. Clay Sirkyn laskelmien mukaan siihen on tarvittu kollektiivista vapaa-aikaa sata miljoonaa tuntia. Siitä sen hinnankin voi laskea, jos asettaa kullekin tehdylle tunnille hinnan. Sata miljoonaa ei ole paljon, vaikka luku iso onkin. Roope tekee suomalaisilla "aineistolla" mielenkiintoisen harjoituslaskelman. Jos television katselun sijasta kaikki kirjoittaisimme Wikipediaan, vuodessa syntyisi 18 uutta Wikipediaa. Ja se vain viiden miljoonan populaatiolla.

Muutakin aikaa kuin televisionkatselua voi tutkia kriittisesti. Ennen muuta työtuntien sisältö kaipaa avaamista. Tuottavuutta lisätessä työkuormat ovat kasvaneet sellaisiksi, ettei sitä kautta enää aikoihin ole saanut lisätehoja. Jonkinlainen illusorinen ajan vaihto rahaksi on sentään edelleen käynnissä. Olen aika vissi siitä, että enempää ei voisi pieleen mennä.

Uusia tehoja toki voidaan saada, mutta se tapahtuu toisin keinoin. Uutta energiaa voidaan tuottaa huomaamalla, kuuntelemalla ja kohtaamalla kanssaihmisiä paljon nykyistä enemmän. Mutta ensin pitää vapauttaa aika! Siihen on keinonsa.

Viitteet:

Mokka Roope (2008) Aika on parempi arvon mitta. Tietoviikko 16.05.2008.
Demos Helsinki http://www.demos.fi/

Yhteisön arkkitehtuuri

2008-05-19T08:03:00.000+03:00

Torstaina käytiin Kaisa Lindströmin kanssa "kuninkaissa" opetusministeriössä harjoittamassa yhteispohdiskelua Nettilukion ja opiston tulevaisuudesta. Erilaiset hallintovaihtoehdot kuuluivat myös valmistelun piiriin. Polku kannatusyhdistyspohjaiseen kansanopistoonkin käytiin läpi. Hidas mutta täysin mahdollinen prosessi. Ehdottomina ehtoina ovat omistajan samanmielisyys ja riittävä toiminnallinen ja taloudellinen perusta. Aivan mahdotonta ei ole, että Otavan Opisto parin kolmen vuoden päästä on yhden sijasta kolme: kaupungin sivistystoimen seutu. ja aikuisyksikkö, verkkopalveluja tuottava liikelaitos ja vapaan sivistystyön oppilaitos. Mahdollisuus pani kertailemaan, miten organisaatioiden arkkitehtuuria muotoillaan.

Kaikella on arkkitehtuurinsa. Talo on suunniteltu ja toteutettu. Tarkkaan suunniteltuja ovat niinkin vähäpätöisemmät esineet kuin neula ja lanka. Rakennelmia ovat myös aineettomat oliot kuten suomalainen oikeuslaitos tai häät. Myös koulu on arkkitehdin suunnittelema.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa paikkana on kaunis avoin niitty ja visio siitä minkälainen on uudenlainen koulu, jossa lapset voivat jatkuvasti kehittää oppimiskykyään. Koulun arkkitehteinä meidän tulisi tehdä töitä kolmen kriittisen elementin kanssa: (1) materiaalit, (2) työkalut ja (3) idea siitä minkälainen rakennuksen pitäisi olla, jotta se tukisi oppimista.

Samalla tavalla kuin arkkitehti on välttämätön koulun tekemiseen on syvä oppimissykli ehdoton edellytys oppivan organisaation kehittymiseen. Sitä tukee toinen triangulaatio, jossa huomio on tekemisessä ja tekemisen aikaansaamisessa. Sitä prosessia Senge kutsuu oppivan organisaation arkkitehtuuriksi, johon kuuluu kolme elementtiä: (1) ohjaavat ideat (guiding ideas), (2) teoria, metodi ja työkalut, sekä (3) infrastruktuurin innovaatiot.

Ohjaavat ideat käynnistyvät visioista, arvoista ja toiminnan tarkoituksista. Mikä on se kova juttu, jonka puolesta organisaatio taistelee vaikka ”viimeiseen naiseen ja mieheen”? Mitä yhteisön ihmiset haluavat yhdessä luoda? Olennaista on, että ohjaavat ideat ovat syvällä toiminnassa ohjaamassa ja vaikuttamassa kaikkeen päätöksentekoon kaikilla tasoilla.

Ohjaavat ideat ovat filosofisesti syviä ja pohdittuja. Senge kertoo perusteellisuudesta, jolla useiden vuosien systemaattisella selvitystyöllä ja keskustelulla saatiin aikaiseksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus^¹, joka on kestävä vielä tänä päivänäkin. Itsenäisyysjulistukseen seuloutuivat sitten vain kaikkien yhdessä itsestään selvinä pitämät totuudet, joiden puolesta kaikki olivat valmiit antamaan ”elämänsä, onnensa ja kunniansa”.

Ohjaavat ideat eivät ole muuttumattomia vaan ne tulee nähdä prosessinomaisesti dynaamisina. Traditionaaliset organisaatiot on suunniteltu tyydyttämään vain kolmea alinta tarvetta Maslowin tarvehierarkiassa: ruoka, suoja ja liittyminen (kuuluminen). Alkaisi olla tarvetta korkeamman asteen tarpeentyydytykseen kuten itsearvostukseen ja itsensä toteuttamiseen, arvelee Peter Senge. Jaetun vision opinalan harjoittaminen on osa sitä jatkuvaa prosessia ja keskustelua siitä, mitä yritämme yhdessä saada aikaiseksi.

Oppiva organisaatio ei voi kehittyä ilman tiettyjä ohjaavia ideoita. Senge esittelee kolme ideaa, joita hän pitää oppivan organisaation ennakkoehtoina. Ensinnäkin (1) kokonaisuus on ensisijaista päinvastoin kuin useimmiten tapaamme kehittyneessä lännessä ajatella. Suhteet ja vuorovaikutukset ovat olennaisempia kuin asiat, ja kokonaisuus on tärkeämpi kuin sen osat. Kokonaisuuden ensisijaisuus on ilmeistä kun ajattelemme eläviä systeemeitä. Emme voi isoa lehmää paloittelemalla tehdä kahta tai useampaa pikku lehmää. Yhtä huonosti onnistutaan, jos vain etsimme työyhteisön pulmiin ratkaisuja, jotka ”korjaavat ongelmat” aivan kuin ne olisivat ulkopuolisia olioita tai asioita eivätkä edellyttäisi mitään aktiivista eri osapuolten välistä toimintaa.

Toiseksi lähdetään siitä, että (2) minuus on perusluonteeltaan yhteisöllistä. Ei ole mitään sellaista kuin ihmisluonto irrallaan kulttuurista. Itse rakentuu suhteista perheeseen, kouluun, työhön, esineisiin, harrastuksiin jne. Itseä irrallisena esineenkaltaisena oliona ei siis ole olemassakaan. Se sijaitsee paikassa nimeltä ”ei missään”. Fred Kofman sanoo, että itse on näkökulma, joka yhdistää kokemusten virran koherentiksi tarinaksi, joka pyrkii kytkeytymään muihin tarinoihin. Kulttuuri tekee itseään tietoiseksi tarinoiden kautta. Itsen yhteisöllisen luonteen oivaltaminen avaa ovet yhteisten perusarvojen tarkasteluun ja muutokseen.

Kun unohdamme itsen yhteisöllisen luonteen, identifioimme itsen egoomme. Ego kulkee tärkeysjärjestyksessä silloin edellä ja yhteisö jäljessä. Yhteisöllä on vain välinearvo. Tuollaisen ajattelun tuloksena voi olla eristymistä, yksinäisyyttä ja ”mukavuusalueen menetystä”.

Kolmanneksi on ymmärrettävä (3) kielen generatiivinen voima suhteessa havaintoihimme. Fyysikko Werner Heisenberg väitti vuonna 1927, että mitatessamme maailmaa me muutamme sitä. Sittemmin yhä useammat ovat hylänneet naiivin realismin ja hyväksyneet ajatuksen, ettemme voi koskaan tietää mikä on ”todella todellista”. Kuten Heisenberg todistelee heti kun alamme kuvata näkemäämme, kieli tulee välittävänä elementtinä mukaan muovaamaan suoraa kokemustamme.

Naiivin realismin tilalle on nostettu erilaisen havaintotradition ja merkityksenannon säännönmukaisuus ja yleistyminen. Luokitellut havainnot ja pelisäännöt niiden käsittelyyn tiedeyhteisö jakaa. Sen enempää todellisuuden luonteesta emme voi sanoa. Toisaalta kielen merkitys voiman lähteenä lisääntyy, koska se mahdollistaa jatkuvasti uudistuvat empirian tulkintatavat. Se voi jopa tuoda meidät uusien todellisuuksien äärelle. Ymmärrys on silloin myös tilapäistä a muuttuvaa. Jos unohdamme sen, meistä tulee uskomustemme ja näkemystemme vankeja. Siitä enimmiltään johtuu kaikenlainen muutosvastarinta. Puolustamme uskomuksiamme ikään kuin ne olisivat me.

Buckminster Fuller tapasi sanoa, että jos haluat opettaa ihmisille uusia ajattelutapoja, älä vaivaudu opettamaan heitä. Sen sijaan anna heille työkalu, jonka käyttö johtaa uuteen ajatteluun. Metodit ja työkalut auttavat laajentamaan niitä kykyjä, jotka luonnehtivat oppivaa organisaatiota eli aspiraatiota, reflektiota ja keskustelua sekä käsitteellistämistä, joita selitettiin edellisessä jutussa.

Termillä teoria tarkoitetaan maailman toimintaa koskevien perusväittäminen joukkoa, jota jatkuvasti testataan ja joka on saanut tiedeyhteisön luotettavuusvahvistuksen. Kreikan alkuperäinen termi theo-rós tarkoittaa katsojaa (engl. spectator). Sana on samaa juurta kuin teatteri-sana. Ihmiset keksivät teoriat samaista syistä kuin he keksivät teatterin. He tuovat julkiseen tilaan ideoiden ”näytelmän”, joka voi auttaa paremmin ymmärtämään maailmaamme. Tieteessä laitetaan sitten kokemuksistamme kertynyt data järjestykseen, kuten Buckminster Fuller on asian ilmaissut.

Uudet teoriat tunkeutuvat käytännön maailmaan kun ne puetaan metodeiksi ja työkaluiksi. Metodi on systemaattinen menettelytapojen ja tekniikkojen joukko, jolla hoidellaan tietyt asiat tai ratkaistaan tietyt ongelmat. Työkaluilla taas tehdään tai valmistetaan jotakin. Teorioilla, metodeilla ja työkaluilla on oma luomissyklinsä. Teorioiden luominen ohjaa metodien ja työkalujen valmistamiseen, jotka kantavat uusia näkökulmia ja tuovat uutta informaatiota, jolla voi parantaa teoriaperustaa, jonka voi operationalisoida menetelmiksi ja työkaluiksi, jne. Tästä syklistä elää tieteen ja teknologian evoluutio.

Usein teoria torjutaan tarpeettomana ja halutaan toimiva keinovalikoima suoraan käyttöön. Se on ymmärrettävää. Samalla tavalla haluamme ensisijaisesti lääkettä vaivoihimme emme suinkaan teoriaa siitä, mistä tauti johtuu vaikka se olisikin mielenkiintoista. Riittää kun lääkäri, joka lääkkeen määrä, tietää mistä on kyse. Valitettavasti oppiva työyhteisö joutuu ottamaan lääkärinkin tehtävät hoitaakseen. Teoriattomat metodit ja työkalut jättävät yhteisön puolitiehen.

Teoriaton työkalu ei yleisty, kun emme ymmärrä sen johtavaa ideaa. Emme myöskään voi tietää milloin ja missä ympäristössä työkalu toimii ja missä ei. Tai vielä pahempaa, joskus lääke väärässä yhteydessä voi olla myrkkyä. Väkevin perustelu teoriapitoiselle toiminnan kehittämiselle on se, että vain sellainen toiminta voi olla transformatiivista eli sillä on kyky muuttaa tapaamme ajatella.

Mikään perinteinen systeeminen tapa kuvata toimintaa ei esimerkiksi kykene uudistamaan ajatteluamme, koska ne perustuvat staattiseen mallitukseen. Ne kuvaavat kyllä miten kaikki ilmiön osat ovat liittyneet toisiinsa, mutta eivät varsinaisesti avaa uutta näkökulmaa. Niinpä niiden yksipuolinen tarkastelu usein tuottaa käsityksen, että ”joku muu” tuottaa havaitut ongelmamme. Jokainen simulaatio johtaa samaan lopputulemaan. Systeemi toimii ja vaikutukset tiedetään, mutta ainakin tietyissä muuttuvissa olosuhteissa malli ei toimi. Vaikka kehittäisimme työkalujamme kuinka, tilanne ei muutu. Jotta pääsisimme virhelähteen ohi, meidän pitää luoda uutta dynaamista systeemiteoriaa, joka tuo systeemiin ulkoisia ja tuntemattomia toimijoita.

Infrastruktuurin muodostavat välineet ja keinot, joiden kautta organisaatio saattaa resurssinsa tukemaan ihmisiä heidän työssään. Oppivan organisaation kehittäjät eivät voi välttyä kehittämästä ja parantamasta näitä infrastruktuurin mekanismeja, jotta ihmisillä on tarvitsemiaan resursseja myös muutostilanteissa. Tällaisia resursseja ovat aika, hallintopalvelut, raha, informaatio ja kollegoiden tuki.

Oppimistaan vauhdittamaan pyrkivät yritykset usein kokeilevat erilaisia infrastruktuuriin liittyviä innovaatioita. Japanissa ”laatupiireistä” syntyi menestystarina. Viime aikoina rakenteita on uudistettu kohti itseohjautuvia työtiimejä, työprosesseja on suunniteltu uudelleen, uudenlaisia palkkiosysteemeitä on kehitetty ja monia muita ”muoteja” on ilmassa. Joskus onnistutaan, joskus ei. Toisinaan onnistumistarina tai epäonnistumistarina riippuu valitusta näkökulmasta. Ylimmän johdon optiot ovat tästä hyvä esimerkki. Laadun parantamispyrkimykset kuihtuvat useimmiten fragmentoitumiseen, ja valitun ratkaisun yksinäkökulmaisuuteen.

Senge kertoo esimerkkinä Shellin tarinan öljy-yhtiöiden mutasarjasta maailman ykköseksi. Ulkoisesti käänne tapahtui energiakriisin yhteydessä, jossa Shell toimi toisin kuin kaikki muut yhtiöt. Se hajautti ja jakoi vastuuta, kun muut kriisin vauhdittamana lisäsivät kontrollia ja kiristivät ohjaksia. Shellin menestystarina oli kuitenkin tehty jo aikaisemmin, kun johto käynnisti infrastruktuurin innovaation leveällä strategiatyöllä, jossa käytettiin tehokkaasti hyväksi mm. skenaariotekniikkaa ja systeemimallitusta. Prosessi johti koko yhtiön laajuiseen jaettujen mentaalimallien uudistumiseen. Elämän paradokseja on se, että Shellin menestysuskomus voi seuraavassa syklissä olla sen tulevaisuuden pahin este. Tehokkuuteen tähtäävä vastuun ja tuloksen jakaminen on tuonut yhtiölle lukuisia moraalisia ongelmia. Enää ei olekaan mahdollista siirtää tai jakaa vastuuta epäkohdista vain paikallisille toimijoille vaikkapa Nigeriassa tai Suomen huoltamoilla, vaikka se juridisesti onkin totta. Shellin laatuvaatimuksiin eivät toistaiseksi ole kuuluneet ihmisoikeudet.

Viitteet

1 Selvitystyöhön kuului länsimaisen demokratian evoluution, alkuperäisväestön demokraattisten traditioiden, ja hermeneuttisen filosofian tutkiminen. Benjamin Franklin esimerkiksi perehtyi Irokeesien hallinnon käytäntöihin, joista hän julkaisi useita teoksia.

Aspiraatio, reflektio ja käsitteellistäminen

2008-05-18T09:37:00.001+03:00

Peter Senge kollegoineen jakaa yhteisön taidot kolmeen kategoriaa. Aspiraatio on yksilöiden, tiimien ja koko yhteisön pyrkimystä suuntautua kohti sitä, mistä he todella välittävät. Silloin muutokset tapahtuvat, koska niitä halutaan, eikä siksi että niitä tarvitaan tai että on pakko. Sengen viidestä opinalasta (discipline) varsinkin henkilökohtainen hallinta (personal mastery) ja jaettu visio (shared vision) kehittävät aspiraatiota.

Reflektio ja keskustelu (conversation) tekevät mahdollisiksi tarkastella erilaisia käyttäytymisen malleja ja ennakko-oletuksia sekä yksin että yhdessä. ”Oppimiskykyiset” keskustelut vaativat osallistujiltaan kykyä reflektoida omaa ajatteluaan. Näitä kykyjä vahvistaa erityisesti mentaalisten mallien (mental models) ja tiimioppimisen (team learning) opinalat.

Käsitteellistäminen tarkoittaa Sengellä kykyä nähdä laajoja toimintaan vaikuttavia systeemeitä ja voimia sekä kykyä konstruoida näistä näkemisistä testattavia ja ymmärrettäviä ilmaisimia. Systeemiajattelu (systems thinking) on tämän taidon viljelyyn sopiva opinala, jota voi maustaa reflektiivisellä ja avoimella lähestymistavalla, jota puolestaan ruokkii työskentely omien mentaalisten mallien kanssa.

Kun uudet taidot ja kyvyt kehittyvät, emme näe enää maailmaa samanlaisena kuin ennen. Systeemiajattelu saa meidät näkemään rakenteita siellä, missä aiemmin emme huomanneet mitään järjestystä. Oppi mentaalimalleista ohjaa havainnoimaan ja avaamaan omien tulkintojemme umpiperiä. Kun mielen silmä tarkentuu, kehittyy myös herkkyyttä osallistua dialogeihin.

Henkilökohtaista hallintaa ja jaettua visiota ”metsästämällä” tulemme yhä enemmän tietoisiksi yhteisöhengen läsnä- tai poissaolosta. Samalla meille selviää suuntautuuko toiminta vision mukaan vai reagoidaanko vain ulkomaailman tapahtumiin? Jos visio ohjaa, uusi tietoisuus sulautuu vähitellen perusmuutoksiksi asenteissa ja uskomuksissa. Se ei koskaan tapahdu hetkessä, mutta kun niin käy muutos kyntää syvältä koko yhteisön kulttuuria.

Edgar H. Schein erottaa toisistaan syvät uskomukset ja oletukset organisaation tai yhteisön omaksutuista arvoista. Senge käyttää esimerkkinä länsimaista yksilövapauden ehdottomuutta arvoperustana. Perehtyminen Aasian kulttuureihin saattaa nostaa tietoisuuteen erilaisen uskomuspohjan, joka perustuu ryhmälojaalisuuteen.

Syvät uskomukset ovat usein ristiriidassa omaksuttujen arvojen kanssa. Organisaatiossa on kenties omaksuttu hierarkian purkamisen ideaali, mutta saattaa olla, että ”ne eivät anna meidän tehdä sitä” –asenne on edelleen vallitseva. Muutos ei käynnisty, kyynisyys vain lisääntyy.

Syvät uskomukset ja olettamukset muuttuvat, jos kokemukset muuttuvat ja kun niin tapahtuu kulttuurikin vaihtuu. Kulttuurin kantaja on tarina, joita me kerromme toisillemme yhä uudelleen. Jos ja kun näemme asioita ja maailmaa uudessa valossa, alamme kertoa uudenlaisia tarinoita. Uskomusten ja olettamusten joukko muuttuu tarinamuodossa oppivassa organisaatiossa tyystin erilaiseksi, mitä se on perinteisessä hierarkkisessa linjaorganisaatiossa.

Oppivassa organisaatiossa useimmilla yhteisön jäsenillä on yhteinen pääkertomus (dominant story) organisaatiosta, kun taas perinteisellä työyhteisöllä on monta usein toisilleen vastakkaista tarinaa, jolloin pääkertomusta ei yhteisesti jaetussa mielessä ole enää olemassakaan. Tarina kerrotaan eri näkökulmista eri tavalla. Silloin myöskään matkateko ei ole yhteistä muuta kuin suoran vallankäytön, pelisääntöjen ja kontrollin avulla.

Samassa veneessä?

2008-05-16T07:32:00.004+03:00

Eilen oli juhlapäivä, kun ex-työtoveri Matti Laitsaari täytti ensimmäisen viisikymppisensä. Oli käydä nolosti, kun ehdimme onnittelemaan vasta vastaanottoajan viime minuutilla. Aika meni täpärälle opetusministeriön neuvottelun takia. Onnittelut kelpo miehelle ja suloiselle perheelle vielä kerran!

Maakunnallisen valta-aviisin syntymäpäivähaastattelussa Matti toivoi tukea ja ymmärrystä Mikkelin kaupungin johdolle, joka pyrkii ratkomaan kunnan vuosia karttunutta talouden epätasapainoa. Johdolla Matti tuskin tarkoitti itseään, vaikka kaupungin tiedotuspäällikkö onkin.

Matti on oikeassa. Kaupungin johto tarvitsee tukea tilanteessa, jossa ei ole jaossa yhtään mukavaa päätösvaihtoehtoa lähitulevaisuuteen. Jokainen mahdollinen toimenpide heikentää jonkun palveluja tai laihduttaa jonkun kukkoroa. Siksi tähtäimen pitääkin olla kauempana. Hyvä "huono" päätös rakentaa etätulevaisuutta, joka on lähempänä kuin luulemmekaan. Muistetaan se yksinkertainen peukalosääntö, että hyvät ajat ovat aina seurausta huonoista ajoista. Hyvien aikojen jälkeen tulevat huonot ajat, josta Mikkelin ei juuri nyt tarvitse olla huolissaan. Oppimisen ammattilaisena tekisi mieli lisäksi väittää, että huonoihin aikoihin kätkeytyy paljon suurempi oppimismahdollisuus kuin hyviin aikoihin

Talousliuku loppuu tähän vuoteen ja ensi vuonna Mikkeli käännetään nousuun! Sen täytyy olla johtoajatus, joka kaupunkipäättäjien keskuudessa nyt jaetaan. Nousukiitoon valmistautumisen hinta on suuri muttei sietämätön. Päättäjien pitää kestää epäsuosittummuutta, olla lujia olematta kovia. Menot ja tulot pitää laittaa balanssiin, vaikka "vääryydellä".

Ratkaistavasta rakenteellisesta ongelmasta kertoo se, että säästämään joutuvat ne, jotka ovat ennenkin säästäneet ja päinvastoin. Erikoissairaanhoito on jakanut kaupungin käteen Mustapekka-kortin kerta toisensa jälkeen, vaikka Mikkelin sairaanhoitomenot keskimäärin ovatkin kuntakeskiarvon alapuolella. Pelin sivustaseuraajana ehdotan, että vaihdetaan jakajaa. Ei voi välttyä ajatukselta, että kortit on merkitty selkäpuolelta etukäteen. Vääryys tai ei, siihen ei kannata juuttua. Sen sijaan huono käytäntö pitää yrittää muuttaa paremmaksi. Sitä odotellessa teen toisen ehdotuksen. Kaivetaan porukalla kuvetta ja otetaan vapaaehtoiset loma(utus)päivät. Se on signaali sekä omille että vieraille siitä, että samassa veneessä ollaan.

Kun ollaan merihädässä ei ole tapana keikutella venettä. Sitä sääntöä pitää kaupungissa toteuttaa niin kauan, kun talous on kestävässä tasapainossa. Kaikki tarvitaan airoihin paitsi ne, jotka eivät enää mahdu veneeseen. Hyväksi ja pahaksi onneksi venevertaus ontuu. Veneitä on pienessäkin kaupungissa useita. Vaikeusaste kasvaa, kun pitäisi saada ne kaikki kulkemaan samaan maaliin. Toisaalta kaikkien ei tarvitse jakaa "kurjuutta". Yritysten tehtävä ei ole säästää vaan kasvaa. Toiset kulkevat meno- ja toiset tulokontrollissa. Niin myös kaupunkikonsernin sisällä, jossa perinteisten hallintokuntien ohessa vaikuttaa muutama kunnallinen liikelaitos kuten työterveyslaitos, vesilaitos ja oudoimpana Otavan Opisto.

Opistotarina on avattu aikaisemmissa jutuissa. Tässä yhteydessä riittää, kun todetaan mikä on opiston Mustapekka-kortti. Silloin on huono käsi kourassa, jos toimintaa ohjataan meno- ja säästöperusteisesti samaan aikaan, kun palveluiden käyttö ja tulot lisääntyvät huimaa tahtia. Aika moni kohottaisi silmäkulmiaan, jos vuoden aikana lyseon pihalle tulisi 200 uutta lukiolaista. Mieleen ei juolahtaisi vähentää samaan aikaan henkilöstöä.

Internet- verkon "pihoilla" 200 lisälukiolaista ei pistä kenenkään silmään, mutta logiikka on sielläkin sama. Koulu on mennyt ja menestyy verkossa samoista syistä kuin muutkin palvelut. Palvelu - tässä tapauksessa koulutus ja oppiminen - tulee ainakin joillekin käyttäjille joustavammaksi ja edullisemmaksi netissä kuin perinteisesti paikassa ja ajassa.

Palvelun tuottajalle verkko on mahdollisuus saavuttaa tuottavuushyötyjä. Hyödyt eivät koulutuksen osalta ole toistaiseksi olennaisia kuntarajojen sisällä, mutta yli kuntarajojen kyllä. Juuri siitä johtuu opiston verkkokoulujen Nettilukion ja Nettiperuskoulun kasvu. Yhä useampi lukioikäinen ei tule palveluksi perinteisin instituutioin.

Mikkeli jarrutteli kertaalleen vuosituhannen alussa internet-koulutusten kehittämistä ja "keskittämistä" Etelä-Savoon. Toivottavasti toinen tilaisuus ei mene samalla tavalla sivu suun. Opisto ei keikuttele omaa eikä toisten venettä. Toivottavasti muutkaan eivät heiluta opistopaattia.

Linkit

Internetix Multiverse

Internaatti internetiin

TVA: omistamista vai olemista?

2008-05-13T22:46:00.003+03:00

TVA on lyhenne sanoista työn vaativuuden arviointi. TVA on vähitellen otettu yhä totaalimpaan käyttöön etenkin julkisorganisaatioissa, joissa ovat muodissa myös erilaiset laatujärjestelmät kuten Robert Kaplanin Balanced Score Card -malli . Pyrkimys on hyvä. Systemaattisella työn arvioinnilla saadaan yhtenäiset kriteerit ja kuvaukset henkilöstön työlle. Se vuorostaan mahdollistaa nykyistä henkilökohtaisemman ja kannustavamman työnteon ja palkkauksen. Voi kun niin kävisikin!

Olin kymmenen vuotta sitten ohjaamassa erästä valtakunnallista järjestöä oppivien organisaatioiden tavoille. Se lento lähti lupaavasti liikkeelle mutta katkesi räpiköintiin, kun otettiin käyttöön työn vaativuuden arviointi. Se johti mielenkuohuihin ja pettymyksiin. Ensimmäisessä vaiheessa saatiin lupa kuvata oma työ koko kirjossaan runsaana, värikkäänä ja vaateliaana. Kelläpä ei olisi ollut liikaa työtä, paljon muutosten mukanaantuomia kehittymispaineita ja hankalia asiakassuhteita?

Toisessa vaiheessa siirryttiin arvioimaan töitä asteikolle, jossa arvioitavat itse käyttivät ujostelematta asteikon yläpäätä: hyvin vaativa tai erittäin vaativa. Esimieskäsittelyn jälkeen ranking kuitenkin putosi vähintään mittarin keskivaiheille. Erityisen herkkiä olivat ammatit, joissa oli monta edustajaa. Seurauksena ei sitten ollut odotettuja palkan tarkistuksia kuin muutamissa tapauksissa hierarkian yläpäässä, jossa vastuut noteerattiin. Ikävin seuraus oli eri henkilöstöryhmien ja kätketymmin henkilöiden välinen kateus ja katkeroituminen. Vääryydenkokemus tuli entistä isommaksi osaksi työtaakkaa.

Pelkään että samat ilmiöt voivat toistua edelleen. Yksilöllisen arvioinnin sijalle nostaisin yhteisöllisemmät tavat tarkastella omaa toimintaa. Kukin työyksikkö voi seurata annettujen ja itse asetettujen tavoitteiden toteutumista sekä organisoida toimintaansa niiden mukaan. Luonteva johdon tehtävä olisi luoda riittävät edellytykset tällaiseen itseorganisoituvaan toimintaan.

Työn määrällisten ja laadullisten tavoitteiden asettamisen ja seurannan tulisi olla läpinäkyvää koko työyhteisölle. Silloin jaetaan myös ongelmat (=ongelmanratkaisut) ja onnen hetket. Vastuut jakautuvat yhteisöllisesti ja työ kehittyy ja jaetaan siellä, missä se tehdään.

Epätäydellisessä maailmassa ideaali toteutuu verkkaisesti ja epätäydellisesti. Kun yksilöllinen työanalyysi on joka tapauksessa tehtävä niin pidettäköön huolta, että siihen tulee kirjatuksi työmäärät (esim. opetustyössä opetustunnit) sisältöineen, vastuut (opiskelijaryhmän vetäjä) ja tulokset (tavoitemäärä opiskelijoita hyvin oppimistuloksin).

Erikseen huomioonotettavaa on esimiestyö, jossa ollaan paitsi organisaation myös oman työyksikön palveluksessa. Karhunpalvelus tehdään, jos arviointi jää pelkäksi kuvaukseksi yksittäisistä tehtävistä ja läpikäydyistä koulutuksista. Sellaisessa asetelmassa vain inventoidaan ihmisen historia ja varanto omistavassa (1) mielessä eikä sitä, mitä haasteita ja mahdollisuuksia olevaan ja tulevaan työhön on kätketty.

(1) Jarvis ja häntä ennen Fromm on kuvannut miten elämäämme on jatkuvasti virrannut lisää omistavia piirteitä olemisen sijalle. Omistamisessa keräämme tutkintoja ja suoritteita osaksi itseämme ja pyrimme vaihtamaan niitä hyötyihin (asemiin ja palkkioihin). Olevassa suhteessa oppimiseen ja työhön kiinnitymme siihen toimintaympäristöön ja tehtävään, jossa kulloinkin olemme. Vasta oleva ei omistava suhde työhön tekee siitä potentiaalisesti luovaa. Aikojen murtumaa kuvaa se, että molemmat työorientaatiot saattavat olla lisääntymässä.

Housut jalkaan

2008-05-13T08:45:00.005+03:00

Siitä on 12 vuotta kun Otavan Opiston ensimmäiset EU-projektit käynnistettiin. Avoin verkko-oppimisympäristö Internetix Campus on hengissä edelleen. Vielä vahvemmin porskuttavat sen synnyttämät satelliitit kuten Nettilukio, Nettiperuskoulu ja Metodix. Vain nettimedia Mikaelin tarina päättyi kumppani Yleisradion saneerauksiin.

Sillä reissulla Otavan Opisto alkoi seistä kahdella jalalla, kun perinnekampuksen rinnalle kohosi kaupunkiyksikkö. Henkilöstömäärä kolminkertaistui ja budjetti viisinkertaistui viidessä vuodessa. Kahdella jalalla askeltaminen virallistui, kun jätin vuosituhannen vaihteessa rehtorin tehtävät Kaisa Lindströmille ja siirryin hoitamaan uutta johtajan vakanssia.

Kahdeksan vuotta sitten opisto siirtyi kuntayhdistymisen kautta Mikkelin kaupunginhallituksen alaiseksi erillisyksiköksi. Samanlainen nettobudjettiasema sillä oli jo Mikkelin maalaiskunnan alaisuudessa. Kuntaomistukseen vuonna 1892 perustettu Savo-Karjalan maakuntaopisto siirtyi vuonna 1987, jolloin kansanopiston kodinhoitajakoulutuksen päälle alettiin rakentaa sosiaalialan oppilaitosta. Sen rakentamiseen yksityisen ylläpitäjän rahat eivät riittäneet. 90-luvun puolella ammatillinen koulutus irtaantui kansanopistosta myös hallinnollisesti.

Kaupunkiin siirtyminen ei ollut kivutonta. Kaupunginjohto olisi mieluiten integroinut opiston osaksi koulutoimea. Myöhemmin ehdotettiin liittymistä osaksi ammatillista toisen asteen koulutusyhtymää. Kumpikin hanke raukeni, mutta samalla viileni myös omistajayhteys. EU-projektien jatkohakemukset vedettiin takaisin ja opiston käynnistämä viestinnän ammatillinen koulutus (ja samalla puoli miljoonaa tuloeuroa) siirrettiin pois opistolta.

Kaupungin uuden talousjohdon konsultoimana opisto liikelaitoistui vuoden 2006 alusta. Yli kymmenen vuoden jälkeen opistolla oli luottamusmiespohjainen hallintoelin. Tosin valtaoikeuksia sille ei annettu, vaan johtovastuu säilyi manageriaalisena kaupunginhallituksen alaisuudessa. Vielä uudemman talousjohdon alaisuudessa liikelaitosmalli on joutunut uuteen harkintaan. Opiston tulonmuodotuksen kannalta olennaiset eri koulutusmuotojen valtionosuudet saattavat olla yhteensopimattomia liikelaitosmallin kanssa. Organisoituminen menee siis uuteen harkintaan.

Sitä harkintaa tehdään asetelmassa, jossa opiston molemmat jalat tuodaan samalle kampukselle ja integroidaan ne toisiinsa. Sillä vältetään se lisääntynyt riski, että haarat repeävät, kun jalat alkavat kävellä eri suuntiin. Vaaransa on siinäkin, jos jalat solmitaan liian tiukasti yhteen. Koko ruho voi kaatua romahtaa! Koiteltu ja paras tulos saadaan, jos pannaan väljät housut jalkaan. Silloin liike säilyy muttei karkaa.

Hyvä kokous

2008-05-12T22:30:00.002+03:00

Opiston tulevaisuushistorian osassa kolme (internetistä internaattiin tai sinne päin) kuvataan pyrkimystä kolmiuloitteistaa opiston organisaatio. Prosessimallisen rakenteen lisäksi pyritään säilyttämään erilaisten identiteettiryhmien eheys, mikä edellyttää, että moni henkilöstön jäsen on samalla sekä funktionaalisessa tehtävässä esim. oppimissisältöjen tuottajana että jonkun opiskelijaryhmän vastuuhenkilö.

Kolmiulotteisuutta edustaa myös opettajainkokous, joka on edelleen käytössä, vaikka sillä ei ole virallisasemaa nykyorganisaatiossa muuta kuin koululakien ja -asetusten kautta.

Tänään pidettiin tällainen opettajainkokous, joka olisi voinut kellistyä suuntaan jos toiseenkin. Olin mukana siinä ties kuinka pitkään aikaan ensi kertaa. Se tuntui tarpeelliselta, kun sengeläinen muutoksen U-käännös on pisteessä, jossa hämmennys, epäusko ja ahdistus kolkuttelevat työhuoneiden ja luokkien ovia. Nykyiset kokemukset eivät rohkaise kokeiluihin, joissa asetetaan opiskelijoille aikamoisia vaatimuksia motiivin ja osaamisen suhteen. Sama koskee opetuksen toteuttamista syksystä alkaen 15 tunnin tehoiskuissa. Palapeli on pahasti kesken, muttei sentään kokonaan levällään.

Opetusuudistuksen alkuun on aikaa 3,5 kuukautta. Siinä ehtii kypsytellä monta asiaa. Eikä kaikkia kehittämisideoita tarvitse kerralla taklata. Energia lisääntyy ja toimintaympäristö vahvistuu jo tehdyistä päätöksistä. Kampukselle siirtyy yli kaksikymmentä ammatti-ihmistä, joiden panos internaattielämään tulee näkymään sekä suoraan että välillisesti vahvistavana. Sama vaikutus on sillä, että jokaista kurssia tarkastellaan moduulina, jota voidaan jakaa muillekin kuin ensisijaiselle kohderyhmälle. Opetuksen avaamisen kautta pystytään myös vaikuttamaan työmääriin ja opetustyön rakenteeseen. Saamme enemmän aikaa opiskelijoille, toisillemme ja torille, mikä on tulevien kohtaamisten pääareena.

Mutta palataan kokoukseen! Se oli elävästä elämästä, mistä kertoo se, että se olisi voinut päätyä kaoottiseksi tunteiden, riittämättömyyksien ja syyllisyyksien purkupaikaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Puheenvuorot dialogisoituivat, kun ihmiset lämpenivät eikä provokaatioita tullut. Kukaan ei lähtenyt kiipeämään hallitsemattomille mielen "tikapuille"!

Oppivien organisaatioiden käytännön harjoituksissa puhutaan mielen tikapuista, joissa kokemus irtoaa kuvittelussa ja keskustelussa uudelleentulkinnaksi, jolla voi olla vähän jos ollenkaan tekemistä alkuperäisen tarkoituksen kanssa. Varsinkin koetut ja jaetut vääryydenkokemukset polarisoivat käsityksiä. Kuulut meihin tai niihin. Se on vaarallinen ja universaali tunne, jonka Grundtvig hyvin tunnisti. Siksi hän puhui moninäkökulmaisuuden ja erilaisen kohtaamisen tärkeydestä.

Vääryyteen liittyy paradokseja. Mikkelin kaupungissa on nykyisessä taloustilanteessa pakko säästää ja saneerata. Ei ole mitenkään mahdollista, etteikö se synnyttäisi myös valtavan määrän vääryydenkokemuksia, joista suurin osa tulee olemaan laajemminkin jaettavia. Ei ole oikein, jos leikataan resurssia perusterveydenhoidosta ja vanhustenhuollosta. Silti niin on ilmeisesti tehtävä, koska parempia keinoja ei ole tiedossa. Ja jos joku tietäisikin keinot, ei niiden käyttöönotto ole helppoa monimutkaisessa maailmassa, jossa jokaisella asialla ja ryhmällä on intressin puolustajansa. Miksi minä antaisin periksi, kun ei toisenkaan tarvitse?

Opiston maailma on suhteessa omistajakaupunkiin kuin pienoislaboratorio. Se mikä ei isossa mittakaavassa ole mahdollista, voi onnistua pienemmältä. Tärkein syy on siinä, että keskustelumahdollisuuksia on enemmän ja pysyviä rakenteita vähemmän. Siinä on myös yksi opiston mahdollisuus. Olla malliksi ja esimerkiksi ratkottaessa monimutkaisen maailman asioita yksinkertaisella tavalla. Ilman riittävän jaettua näkemystä siitä, missä ollaan ja mihin ollaan menossa, se ei ole mahdollista. Opistossa se mahdollisuus on olemassa! Jos taas palataan vaihteeksi opettajainkokoukseen, niin siinä tämä mahdollisuus realisoitui.

Kokous kehittyi loppua kohden yhä enemmän tutkivaksi ja kehittäväksi. Jokaiselle oppivien organisaatioiden disipliinille tuli katetta. Osallistujien mentaalimaailma (mental models) oli auki uudelle, moni otti vastaan haasteen oman työnkuvan laajentamisesta ja syventämisestä (personal mastery). Kyseessä oli ilmiselvä ryhmäoppimisprosessi (team learning), jossa palasista kertyi yhtenäistä kudosta (system thinking). Kokouksen alussa puhuttiin vielä, että toiminnan ja uudelleenorganisoitumisen idea ymmärretään kovin eri tavalla. Luultavasti kokouksen lopussa läsnäolevien käsitys tulevasta (shared vision) oli jo paljon jaetumpi.

Että sellainen kokous. Hyvä kuin mikä. Sen keskeltä oli mukava lähettää henkilöstölle opistokirje, joka blogissa edeltää tätä juttua.

Tuhlaajapojan paluu

2008-05-12T18:15:00.007+03:00

Hei työtoverit,

Anitta voi kaivaa rosvopaistin kypsymään! Olen tekemässä comebackinopistokampukselle kymmenen huolettoman kiertolaisvuoden jälkeen.

Aloitan "vastaanoton" ensi viikolla asuntolan terveydenhoitajankämpässä, kunhan vain Samuel saa verkon laulamaan. Ellei saa, niin sitten pidän toimistoa Aurinkoisessa tai Kaisan nurkissa. Onko terveydenhoitajan kämppä pysyvä ratkaisu, jää pohdittavaksi tuonnemmaksi. Siinä on hyvät ja huonot puolensa kuten kaikessa muussakin. Toinen paikkamahdollisuus on jaettu työtila Kaisan kanssa. Ehkä molempi parempi? Joka tapauksessa asuntolan kuormitusviikoilla kesällä terveydenhoitajan huone annetaan majoituskäyttöön.

Olen siis early bird Otavankadun muuttotalkoissa. Työhuone säilyy toistaiseksi kaupungissakin, mutta aika tyhjilleen se jää.Ykköstehtäväni on loppukevään ja alkukesän toimia poropeukaloisena yleistalonmiehenä, joka yrittää junailla ja auttaa mahdollisimman useita keskeneräisiä asioita vähemmän keskeneräisiksi. Kakkostehtävä on junailla suhteita ulkomaailmaan, mikä vie aikansa sekin.Totaalisesti internoitu minusta tulee vasta elokuussa.

On kuulkaa kiva palata kotiin!

Hannu

Ps. Autenttisen kirjeen taustalla on viidentoista viime vuoden tarina, jossa osansa on EU-projektien mukanaan tuomalla toiminnan laajenemisella ja eriytymisellä sekä hallinnollisilla ratkaisuilla, joissa omistajayhteisöllä eli Mikkelin kaupungilla on oma roolinsa. Sitä tarinaa yritän päiväkirjata sekä itselleni että työyhteisölle myöhemmissä blogijutuissa.